sermones.fi toivottaa hyvää alkavaa syksyä!

www.sermones.fi

“Yli soiluvan veen ne sousi,
ne aallon ulpuina ui,
kun aurinko nuorna nousi
yöt pohjolan kun punastui.
Lumikaulat kaartehin ylpein
veen kuultoon kuvia loi;
povet aamun kullassa kylpein
ne outoja unelmoi.
Kohos siiville kerran ne sitten,
suvi kun oli muistoja vain,
kukat laulavat lainehitten,
unet valkeat ulappain.”

sermones.fi toivottaa hyvää kesää!

J.V. Snellman puhuttelee itsekasvatukseen tähtäävillä sivistysperiaatteillaan.

Mitä sivistys sitten on?

Sivistyksen ydintä on etiikka. Etiikan ydintä ovat arvot. Arvojen ydintä on ihmisarvo. Se merkitsee jokaisen ihmisen henkistä ja fyysistä koskemattomuutta ja siinä ihmisen perusolemuksen ymmärtämistä: sitä on ihmisyys sinänsä.

Vastasyntyneellä lapsella ovat kaikki oppimisvalmiudet, jotka vain odottavat hyvää hoitoa ja vaalimista, kasvamaan auttamista. Vastasyntynyt lapsi ei siis ole tabula rasa, tyhjä taulu, johon vasta kokemus jättää jälkensä. Eettinen kukkapelto vastasyntynyt lapsi on. Ydintä ihmisyys sinänsä. Kristinuskon mukaan Jumalan luomistyö ja Jumalan kuva. Että myös syli - tarkoittipa se vanhempia, kotia, ympäröivää kulttuuria, yhteiskuntaa, koulua, ilmapiiriä, aikakauden eetosta – olisi eettinen kukkapelto, syli jonka oma elämä olisi hyvää elämää.

Entä snellmanilainen itsekasvatus?

Siis tuon eettisen kukkapellon, jonka ydintä on ihmisyys sinänsä, kasvaminen omaksi itsekseen ja siinä sivistykseen. Ja säilyä sivistyneenä.

Psykologi Keijo Tahkokallio esittelee eräässä kirjassaan tavan opettaa sivistystä. Tahkokallion esimerkkitapauksessa isä opetti lapsilleen käden hallintaa. Sivistys on sitä, että hallitsee kätensä. Käden ei tarvitse olla tunteen välitön ilmaisija. ”Tätähän sivistys on”, Tahkokallio määrittää.

Yleensä vanhemmat tekevät miekkojen ja miekkailun suhteen lapsiaan koskien passiivisen ratkaisun kieltämällä ne vaarallisina ja sotaisina. Ratkaisu näyttää positiiviselta, mutta se aiheuttaa jatkossa juuri sellaista negatiivisuutta, jota on yritetty välttää, hän kirjoittaa. Toteutuu virheen välttämisen kaava. Kun lapset joka tapauksessa saavat joskus keppejä ja leikkimiekkoja käsiinsä, he eivät kokemattomuuttaan hallitse niitä.

Opetustensa havainnollistajana Tahkokallio esittelee erään isän lapselleen pitämän miekkailukoulun:

”Sama isä, joka käytti Afrikan tähteä luonteenkasvatukseen, havaitsi, että lähestyessään kolmen vuoden ikää hänen poikansa alkoi kiinnostua kepeistä ja miekoista ja sohi niillä kaikkea, mikä liikkui. Isä sanoi pojalle, että on aika perustaa miekkailukoulu. Miekkailukoulu tarkoitti sitä, että isä teki puusta miekat ja alkoi miekkailla poikansa kanssa. He kävivät huimia miekkailuotteluita, jotka isä melkein aina hävisi. Miekkailussa piti kuitenkin ehdottomasti noudattaa sääntöä, että ei saa lyödä oikeasti. Ensi alkuun pojalla oli taipumusta lyödä voimalla, varsinkin kun taistelu kävi kiihkeäksi. Isä neuvoi silloin kädestä pitäen, miten paljon voimaa voi käyttää. Jos poika kuitenkin huitoi varomattomasti, miekkailu lopetettiin sillä erää. Muutamassa päivässä poika oppi hallitsemaan miekkakätensä. Saman koulun saivat perheen muutkin lapset käydä aikanaan. Heti kun isä oli vakuuttunut siitä, että lapsi löi miekallaan ainoastaan leikisti, voimaa käyttämättä, hän sai oikeuden miekkailla myös toisten lasten kanssa.”

Varsinkin ärsytettynä tai muuten kiihdyksissään lapsi toteuttaa lapsuuteen kuuluvaa tunteitten suoraa ilmaisua. Käsi ilmaisee estoitta aggressiivisuuden tunteen. Jos sen jatkeena on miekka, tunteen konkreettinen ilmaisu tehostuu. Mutta käsi on hallittavissa. Sivistys on sitä, että hallitsee kätensä. Käden ei tarvitse olla tunteen välitön ilmaisija, Tahkokallio opastaa. ”Tätähän sivistys on”, hän sanoo ja jatkaa: ”Meidän pitää oppia ilmaisemaan väkivaltaiset tunteemme niin, että emme vahingoita toisia. Miekkakäden hallinta merkitsee samalla mitä konkreettisimmassa muodossa toisen huomioon ottamista”.

Tahkokallion mielestä miekkailukoulua voitaisiinkin nimittää empaattisuuskouluksi.

Selatessa internetissä voimassa olevaa Opetusministeriön hallinnonalan Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmaa vuosille 2007 – 2012 löytääkseen siitä sivistyksen määritelmän tai edes maininnan sivistyksestä ei ainakaan alkukappaleista löydy sivistyksestä muuta mainintaa kuin sanat ”korkea sivistystaso”. Vuosinen 1999 – 2004 kehittämissuunnitelman heti alkulehdiltä löytyy snellmanilainen sivistysajattelu, sivistys yksilön sivistyspyrkimyksenä ja yhteisön pääomana. Määritelmä puhuu kansallisen sivistystyön periaatteista.

Vuosien 1999 – 2004 kehittämissuunnitelma määrittelee yleissivistyksen siten, että siihen kuuluvat tiedollisten valmiuksien lisäksi eettinen ja esteettinen herkkyys, kehittynyt tunne-elämä, havainnoimisen ja kommunikoimisen taidot, työnteossa tarpeelliset perustaidot sekä taidot toimia yhteiskunnan jäsenenä.

Vanha kehittämissuunnitelma määrittelee edelleen: sivistykselle on ominaista laaja-alaisuus ja monipuolisuus sekä kyky tarkastella asioita eri näkökulmista. Sivistynyt ihminen kykenee rakentavaan yhteistyöhön, ottaa huomioon toimintansa seuraukset ja kantaa niistä vastuun. Hän on huomaavainen toisia ihmisiä kohtaan, hänellä on hyvät käytöstavat ja hän osaa huolehtia itsestään ja elinympäristöstään.

Mieleen nousee myös lukion tämän hetkisistä opetussuunnitelman perusteista tavoite: rehellisyys.

Aikaamme koettelevat erilaiset mielenilmaisut, joista kaikki eivät ole rauhanomaisia. Kaikki mielipiteenilmaisu ei täytä sivistyksen tunnusmerkkejä, toisen ihmisen asemaan asettuminen ei toteudu. Tarvittaisiin sivistyskeskustelua. Aikamme tarvitsisi sivistykseen auttamista ja ohjaamista. Sivistys, sivistyneisyys, olisi ratkaisu useissa aikamme ongelmissa.

Snellmanilaisen sivistysajattelun sisäistänyttä presidentti Kyösti Kalliota, joka vaikeana pula-aikanakin 1930-luvulla tähdensi väkivallattomuutta ja maltillista käytöstä. Kallio oli itsekasvatuksen puolestapuhuja ja sanoi, että parlamentarismi on niin suuriarvoinen oikeus kansan kädessä että meidän tulee tositeolla pyrkiä kasvattamaan itseämme sen arvoisiksi.

Hyvää sivistyksen päivää! Lippu tankoon ellei se jo ole!

Huomenna Kukan päivänä liehukoon lippu myös. Ks. sermones.fi:n artikkeli 120507!

Helsingissä ylioppilailla 1800-luvulla oli tapana kokoontua Kumpulaan, Kumtähden kentälle. Siellä tapahtui myös Maamme-laulun ensimmäinen esitys Kukanpäivänä 13. toukokuuta 1848. Kukanpäivä eli Flooranpäivä on sitten ollut Suomessa perinteinen ylioppilaiden juhlapäivä, jonka myöhemmin vapunpäivä syrjäytti.

Myös hyvää helatorstaita!

Kirjailija Soinin isä oli poliisi ja viranhoito edellytti pysyttelemistä paikallaan Petsamossa. Koti pysyi keskellä Saksan armeijan kasarmialuetta, joka kaikkine sodan ajan rakenteineen ja toimineen levittäytyi Soinin pihapiirin ympärillä.

Soinin alle rippikouluikäisenä kirjoittama päiväkirja on julkaistu nimellä ”Sotasaalis. Petsamon sotapäiväkirja”.

Yksi päiväkirjaan kirjatuista tapahtumista on Itävallan Salzburgista kotoisin olleiden 16-vuotiaiden serkusten Toni ja Marius Grazmannin kohtalo. Näpistyksestä epäiltyinä pojat teloitettiin loppukesällä 1942. Teloittaminen tapahtui näköetäisyydellä Soinin kodista. Teloituksia varten oli pystytetty neljä ”lahtipuuta”, joiden kylkeen syylliset ammuttiin, erityisesti erään kenraalin aikana pienimmästäkin syystä.

Osa sotilaista ja upseereista oli tullut hyvinkin tutuksi Tuulikki-tytölle sekä hänen vanhemmilleen ja sisaruksilleen. Myös koirien kouluttajat Toni ja Marius olivat tulleet tutuiksi.

Kotimaassa Itävallassa poikien perheet kouluttivat koiria palvelu- ja etsintäkoiriksi. Toni ja Marius olivat nyt Petsamossa kouluttamassa koiria Saksan armeijan sodan ajan tarpeisiin. Soinin teoksessa on kuvaus siitä, miten koiria koulutettiin vihaamaan vihollista.

Sodan melskeen ja kauhistusten keskellä ilmeni, että poikien viereisessä parakissa asuvalta samanikäiseltä pojalta oli hävinnyt kotoa lähetetty paketti, jossa oli ollut makeisia ja pikkuleipiä. Paketin kääre oli löytynyt serkusten parakista.

Toni ja Marius tuomittiin teloitettaviksi.

Tuulikki ja hänen pikkuveljensä eivät voineet olla matkan päästä seuraamatta tapahtumien kulkua, olivathan teloituspaalut heidän kotinsa lähellä. Teloitusten äänet kuuluivat heidän kotiinsa.

Tuulikki-tyttö kirjaa päiväkirjaansa: ”Marius ja Toni tuotiin ulos. Pojilla oli vain aluspaita ja housut yllä. … Pojat sidottiin, musta liina silmille. Menimme talon seinustan varjoon, ei haluttanut nähdä. Upseeri alkoi karjua komentojaan. Silloin Marius huusi: Muti, Muti!”

Muti, Muti! Äiti, äiti!

Ks. sermones.fi:n artikkeli “Iljettävä luunappi” 23.1.2008.

Kuuntele, kuuntele, kuuntele Kirsi Virtasen puheohjelma, joka on tallennettu osoitteessa Yle Radio1/Kirsi Virtanen!

Muutenkin patsasalue oli siivoamatta. Tiekoneiden murtamat pensasaidan oksat ja risut olivat haravoimatta ja roska-astiat viime syksyltä tyhjentämättä.

Mietteet presidentti Kekkosen näköispatsaan oikeasta sijoituspaikkakunnasta ovat heränneet aiemminkin. Itse patsashankkeenkin veturina on toiminut ei-raahelainen, Siika-Pyhäjokialueen liiton toiminnanjohtaja kunnallisneuvos Pentti Simojoki. Ks. patsaan paljastusjuhlallisuudet sermones.fi 12.8.2008!

Patsaaseen kohdistettu valaistus puuttuu edelleen. Kukkakimpun jättäminen tai muu muistaminen merkittävän valtiomiehen muistomerkille on talven lumiesteiden vuoksi ollut vaikeaa. Mutta eipä vapunpäivänäkään lumettomalla patsaan juurella näkynyt ainoatakaan kukkaa siitä huolimatta, että Raahen alueen keskustalaiset lähtivät vappumarssilleen kohti Härkätorin puiston vihreää vappua juuri UKK:n muistomerkiltä.

Näin kirjailija Yrjö Kokko haltioituu keväästä teoksessaan Pessi ja Illusia.

Mahatma Gandhiinkin vaikuttaneen elämäntapakriitikko ja –filosofi Henry Thoreaun kevät: ”Mitä tällaisena aikana merkitsevät historiat, kronologiat, perimätiedot … ? Purot laulavat laulujaan keväälle”.

Rovaniemeläinen toimittaja emeritus ja kirjailija Arvo Ruonaniemi tiivistää kevään tulon Suomen Lapissa: ”Koko luonto soi. Tuuli, outa, maa ja vesi”.

Raahen kirjaston uutuuksien hyllystä osuu käteen Ruonaniemen tänä vuonna ilmestynyt runokirja ”Ruskan jälkeen. Runoja sateenkaaren alla”. Tulee tarve lukea uudestaan hänen vuonna 1987 ilmestynyt teoksensa ”Juutuan vedet” ja etsiä se kohta, johon tuo luonnossakulkija ja luonnonkokija on kirjannut erään kokemuksensa, ja löytyyhän se kun lukee huolella: ”Sitten kuljin poronpolkua ja tuumin, että tämä ei johda minnekään, vaan eipä väliä. Siirryin pois, taivalsin tänne ja niinpähän täällä tulistelin. Oli sellainen ihmeellinen olotila, jolloin kaikki olevainen häipyi pois. Kaikki oli ajatonta ja rajatonta. Sen tunsi juuri tietoisuuden rajamailla olevansa, mutta sitä ei saavuttaisi tahtomalla. Ajatus kuitenkin kehräsi”.

Amerikkalainen vuosina 1817 – 1862 elänyt Thoreau keskeytti vuonna 1845 opintonsa ja meni asumaan rakentamaansa erakkomajaan metsään lammen rannalle. Teos ”Elämää metsässä” ilmestyi vuonna 1854. ”Vaellus vuorelle ja muita esseitä” sekä ”Kävelemisen taito” ovat vuosina 2007 ja 2008 Thoreaun suomeksi ilmestyneitä teoksia.

Raahessa syntynyt tällä hetkellä 98-vuotias Rovaniemellä asuva Ruonaniemi on elänyt keskellä reaalimaailmaa, työelämässä ja perheenisänä, käynyt sodan ja kirjoittanut niistä ajoista kirjan. Vuonna 2006 ilmestyivät hänen kirjansa ”Puhtailla selkosilla” ja ”Lemmenjoen kultamuistot”. Veressään polte tuntureille, kalajärville, erälle ja kultapuroille on kutsunut hänet vaelluksille, joista hän lukuisat kirjansa on kirjoittanutkin.

Thoreaun Elämää metsässä ja Ruonaniemen Juutuan vedet vertautuvat keskenään. Molemmissa luontokokemukset ovat syvät ja molemmat ottavat kantaa aikansa elämänmenoon ja sen laatuun, myös yhteiskunnallisesti. Thoreaun oman aikansa elämäntapakritiikki on edelleen ajankohtainen: ”Voi miten minua on alkanut puistattaa nämä kotikyläni rappion päivät, kun ei enää osata kerätä kuormallista tarpeeksi paksua kiinankuorta eikä valmistaa tervaa ja tärpättiä”. Pienessä kirjasessaan ”Kävelemisen taito” hän ylistää kävelemistä ja luonnon villeyttä. Halutessaan virkistyä hän etsii synkimmän metsän ja lohduttomimman rämeen. ”Menen sinne kuin pyhään paikkaan, sanctum sanctorum. Siellä on Luonnon voima ja ydin.”

Kokonaisuutena Ruonaniemi menee maailmankuulun Thoreaun edelle, jo siinä että hän ei ole elänyt yhteiskunnan ulkopuolella vaan on elänyt tavallisen kansalaisen elämän. Myös Ruonaniemen tekstejä läpäisee yhteiskunnallinen ajattelu, hän on toimittaja ammatiltaan ja elää keskellä rivikansalaisen elämää. Mutta eri maailmoista miehet ovat. Thoreau nimittää paikallista maanviljelijä likaiseksi ja tyhmäksi maamoukaksi, ainakin käännöstekstin mukaan. Thoreauta on luonnehdittukin elitistiseksi kuten myös suomalaista Pentti Linkolaa. Ruonaniemen teksteistä ei löydy elitismiä. Ruonaniemi kohtaa jokaisen ihmisen suurella kunnioituksella, arvostuksella ja hienotunteisuudella. Kullankaivajien elämäkerrat ovat kultahipuilla kirjoitettuja.

Vuonna 1912 syntynyt Ruonavaara oli Juutuan vedet-teoksen syntyaikoihin 75-vuotias. Olisiko hänen tilityksissään vastausta sata vuotta aiemmin eläneelle Thoreaulle: ”En tiedä, lannistiko erämaa vai vapauttiko se. Siellä samoillessani kuitenkin opin, ettei tärkeintä ole saavuttaa varakkuutta tai yhteiskunnallista asemaa, vaan paljon merkityksellisempää on löytää rauha ja vapaus itseensä”. Esseen ”Mutkainen muistojen tie” alla hän vertaa elämäänsä vaivalloiseen tunturissa kulkemiseen ylös ja alas, kurun pohjalle ja ylhäälle hetkeksi aurinkoon ja lämpöön, todeten että elämä muotoutuu kokemuksista. Sitä elämää kannattaa muistella elämän ehtoollakin. ”Kun mielikuvani kulkevat näin, en toivoisi kenellekään suojattua, suoraa ja helppoa latua”, hän kirjoittaa.

Ruonavaara ei etsinyt kokemuksia, ne tulivat hänelle. Thoreau etsi elämän salaisuutta tarkoituksella. Omien sanojensa mukaan hän halusi ikään kuin niittää matalalta ”pakottaa elämän seinää vasten ja pelkistää sen alkeellisimpiin muotoihinsa”. Tämän hän teki halutessaan elää harkitusti, katsoakseen elämän olennaisimpia asioita silmästä silmään ja nähdäkseen, eikö hän voisi oppia, mitä elämällä oli opetettavana. Näin hän halusi välttää myös sen, ettei kuoleman hetkellä joutuisi toteamaan, ettei ole elänyt. Kuollessaan Thoreau oli vasta 45-vuotias.

Ruonavaaran ja Lapin ihmisen elämä pakottautui itsestään seinää vasten ja näyttäytyi mutkikkaina polkuina, ryteikköinä, kurimuksina, varjoina ja valoina.

Ruonavaara astelee erämaassa polkua, joka ei johda mihinkään. Hän miettii, että ihminen joka vaeltaa ilman suunniteltua tavoitetta ehtii katsomaan sivuilleenkin, alas maahan ja ylös taivaaseen. Hänellä on aikaa nähdä muutakin kuin oma elämä. Hän näkee ihmisiä ihmisinä, pilvet avaruudessa, maisemat, värit ja jopa maan matosetkin. Hänellä ei ole kiire yhteen tavoitteeseen, ja niinpä hän tavoittaa paljon. Hän pysähtyy jonnekin ilman pakotetta ja on tyytyväinen hiljaiseen oloonsa … ja vapauteensa. Ei kuitenkaan vapauteen ilman niitä vastuita, joita ihmiselle on asetettu, vaan vapauteen elää oma elämä omalla tavallaan, ilman pakotteiden piiskaa. Tulla mennä ja pysähtyä. Päästä vapaaksi aineen ja mammonan kahleista, päästä pois tyhjästä pintavaahdosta ja uida ehjässä vedessä.

Siinä Juutuan vesien maailmoissa ihmeellisessä olotilassa istuessaan Ruonaniemi huomasi alkaneensa hyräillä Toivo Kuulan säveltämää laulua: ”Teitä siunaan hetket ilon riemun, teitä haaveen heljät välkkymaat. …”. Hän istui kauan pehmeän pimeässä hiljaisuudessa.

Mutta kuunnellaanpa kevään ääniä vielä myös Yrjö Kokon kanssa:

”Kuului keltaisia, sinisiä ja vihreitä ja punaisia säveliä … Lahopökön rungossa kasvavat pahkasienetkin höristelivät korviaan, sillä ne tunsivat pieniä merkillisiä sykähdyksiä lahoissa sydämissään”.