Tässä ensin Siiri Magga-Miettusen ensimmäinen kirja ”Siirin kirja”.

Presidentti Niinistö ja rouva Haukio, aloittakaa “Siirin kirja” sivulta 79 ”Siirin kuusi”. Lapin Kutturan kylän Maggan perheen pieni Siiri on varttunut oppivelvollisuusikään. Itse Siiri Magga kertoo:

”Syksyllä on edessä kouluun lähtö. Asuntolaan, sanotaan.
Siiri kuvittelee koulun isoksi huoneeksi, jossa on pulpetit ja sängyt. On hän Annilta sitä yrittänyt kysellä, mutta ei ole saanut oikein vastausta.

Peiponen otetaan mukaan, kantamaan tavaroita ja antamaan maitoa illalla. Siiri kävelee perässä ja katselee sen häntää. Peiponen on ollut Siirin lehmä vuosikausia. …….. Nyt Peiposta viedään viimeiselle reissulle….Aina kun näkyy sieniä, Siiri pinkaisee hakemaan niitä lehmälleen…..

Lopulta ei sienten haku enää huvita. Jalat alkavat painaa.
- Joko olemma kohta perillä?
- Ei veikkonen, yötäki jouvumma olemhan mettässä, pilkkaavat isommat.
- Isä, minua väsyttää.
- Taitaa olla tupakkatauon aika.
-
Siiri istuu ihan isässä kiinni.
- Miksi sie sanot tupakkatauko, vaikket kuiten tupakoi?
- Sovassa oli tapana sanoa niin.

Matka jatkuu. Isä taluttaa Siiriä. Välillä pidetään eväs- ja kahvitaukoja. Pitkospuilla pitää olla varovainen, ettei hupsahda suohon. Juhani hupsahtaa. Pojan sukat ja housut on kuivateltava nuotiolla. Illalla isä näyttää tien vieressä olevaa isoa ja komeaa kuusta.
- Tämän alla me nukumma yön. Mie laitan pehmiän petin meille.
- Missä Peiponen nukkuu?
- Laitan Peiposen ihan lähelle, ettei jouvu karhun evhäksi.

Isä laittaa tulet. Sitten hän lypsää Peiposen ja laittelee voileipiä. Kuusen alle laitetaan havuja ja niiden päälle taljoja, joita Peiponen on kantanut…………

Isä panee kädet ristiin rintansa päälle ja alkaa laulaa. Koko lapsuutensa ajan Siiri on nukahtanut iltaisin isän lauluun. Nytkin hän kuuntelee laulua ja katselee kuusen takaa näkyvää tähteä.

………Aamulla Siiri avaa silmänsä…… Isä laittaa kantamukset Peiposen selkään ja sammuttaa nuotion.
- Tämä kuusi on nyt sitte Siirin kuusi. Sie olit siinä ensimmäisenä vierhana.

Vuosien mittaan kuusi ohitetaan monta kertaa joko kävellen tai porolla ajaen.

Peiponen vietiin teurastettavaksi Siiriä ensimmäistä kertaa kouluun saatellessa.

Siiri pääsi käymään kotona vasta joululomalla – porokyydillä - kuten toisetkin sisarukset. Isä ja äiti kyllä kävivät katsomassa asioilla Ivalossa käydessään.

Toinen kuvaus ensimmäisestä koulumatkasta on kirjan luvussa ”Hannu-Antin kalastuslupa”. Nyt on sisarusparvesta kouluun lähdössä Esko. ”Kun Esko lähtee kouluun, vanhemmat päättävät, että mennäänkin veneellä alas Ivaloa. Matkaan varataan useita päiviä….. Siiri herää veneessä. Veneen pohjalla on paljon kaloja. Edessä on iso koski. Mennään rannalle keittämään aamukahvia. Lapset pannaan juoksemaan rantoja. Vene olisi keveämpi, ja lisäksi he olisivat turvassa, jos jotain sattuisi. Tällä kertaa sattuu. Kultamiehet olivat aikoinaan ….”

Suomalainen yhteiskunta ei sääliä tuntenut. Saamenkielisten lasten tuli selvitä suomenkielisessä koulussa. Sisarukset puhuivat joskus kuiskaten keskenään saamea, omaa kieltään. Eikä ole kysymys mistään vuosisatojen takaisista ajoista. Siiri on rippikuvassaan Ivalossa vuonna 1957.

Presidentti Niinistö ja rouva Haukio! Katselkaa myös kirjan kuvat, myös ne presidentilliset!

Entä pikkusisko Ritan kirja ”Sarvikiela”, Ivalojoen Ritakoskessa syntyneen Ritan, Aino Ritan, kirja ja siihen kootut valokuvat! Valistuneen, syvästi sivistyneen erämaakodin kaunis perhealbumi.

Aino Rita Helena ylioppilaskuvassaan keväällä 1974 ja äidin arkun äärellä maaliskuussa 1999 kymmenen aikuiseksi varttunutta lasta lapinpuvuissaan, puvuissa joihin he lapsesta lähtien olivat tottuneet pukeutumaan. Suomalaiset lapset, jotka kuitenkin pyrittiin ”suomalaistamaan”.

Ritan vanhemmat sisarukset oli jo niin ”suomalaistettu”, että kotona Kutturassakin jo saattoivat puhua suomea. Ritan ympäristössä väheni saameksi puhuminen, mutta Rita ei osannut suomeakaan.

Presidentti Niinistö ja rouva Haukio, lukekaa Ritan kokemuksista hänen kirjansa ”Sarvikiela” sivulta 260 ”Äidinkieli, rakkaani”!

”Emme puhuneet Alelassa ensimmäisenä kouluvuonna saamenkieltä edes veljien kanssa, kuin joskus kamarissa hiljaa….Joku vielä kuulisi. Oma sanavarastoni oli puuttellinen… Muutuin mykäksi. Kuulin, mutta en sanonut mitään….. Olin huonompi muita. Puuttui kieli. Minut pakotettiin vaikenemaan….. Monesti naurettiin, kun sanani tulivat oudosti, …..

….. Oma, rakas kieli muuttui pikku hiljaa niin kankeaksi, että nyt sitä piti ruveta kiertämään….. Kun isä ja äiti kävivät katsomassa meitä Alelassa, he puhuivat saamea. Voi, miten kotoisalta tuntui….. Mutta koti katosi heti, kun isä ja äiti lähtivät. Jäivät vain tyhjät sanat. Meitä myytiin taas orjamarkkinoilla. Omimpamme sallittiin kuolla…… Minä, pieni tyttö, en yksinäni pystynyt taistelemaan …. Annoin kuolla osan itsestäni……”

Presidentti – kohta virallisesti – ja rouva Haukio, tiedättekö, että kaikki suomalaiset eivät ole sitä, mitä ovat Kehäkolmosen eteläpuolen ihmiset?

Tervetuloa Pohjois-Suomeen käymään, vierailemaan, lomailemaan ja oleilemaan. Jokaiselle mukaan rankinen, jos sääskien aikaan saavutte ja Lappiin asti matkaatte. Aikuiset pärjäävät ilman rankista vähän etelämpänä Pohjois-Pohjanmaalla. Kannattaa tulla. Isänmaa on täällä asuville suomalaisille rakas.

Presidentti Niinistö, olette puhunut Isänmaan hyväksi tehdystä työstä! Sitä Lapissa ja Pohjois-Suomessa on tehty.

Suomen viisaimmat valtiomiehet ovat aina ensimmäiseksi rakentaneet tiet. Ihmetellen ajelee Pohjois-Suomen erämaapitäjien halki ja katselee elävää asutusta. Siis yhteiskunta tekee tien, yksittäinen ihminen kyllä siitä sitten jatkaa.

Tosin liikennettä koskevaa yksityishankettakin kiinnostaa visioida. Maailman miljardöörien yhteishankkeena kun saisi luotijunan kulkemaan Oulusta Kuusamon kautta Murmanskiin.

Niin, että tervetuloa Sauli Niinistö koko Suomen presidentiksi!

Käynnissä olevien presidentin vaalien ensimmäisen kierroksen aikana presidentti Koivisto lähetti vaalikeskusteluihin ilmoituksen koskien presidentin valtaoikeuksia. Hän katui sitä, että oli aikanaan pannut alulle presidentin valtaoikeuksien kaventamisen.

Ehkä hän presidentin tehtäviä hoitaessaan halusi ottaa välimatkaa presidentti Urho Kekkosen vahvaan tapaan toimia virkansa edellyttämällä ja ehkä mahdollistamalla tavalla. Kysymys perustuslain säätämistä presidentin valtaoikeuksista ei ole kevyt asia eikä näytä olleen sitä presidentti Koivistollekaan.

Vuoden 2012 presidentin vaalien ensimmäisen kierroksen vaali-iltana selvisi, että vaalien toiselle kierrokselle olivat tulleet valituiksi Pekka Haavisto ja Sauli Niinistö. Nyt presidentti Koivisto ilmoitti, että hänen aikanaan ilmaisema näkemyksensä oli sittenkin oikea. Hän katui katumistaan.

Kokiko presidentti Koivisto katuessaan uudestaan, että vaihtoehtoina vaalien toiselle kierrokselle tuli hänen kannaltaan kaksi huonoa ehdokasta presidentiksi?

Sermones.fi on ottanut kantaa presidentin valtaoikeuksiin useissa artikkeleissaan. Artikkelissa ”Ei mikään valuvika …. ” 17.4.2009 sermones.fi kirjoittaa: ”Ulkopolitiikan johtamista koskeva perustuslainkohta on tällä hetkellä sopivasti jännitteinen. Sana ”yhteistoiminnassa” ei poistu, vaikka sen toimivuus olisi koetteillakin. Sen olemassaolo kuitenkin takaa, että myös kansalaiset voivat sen valossa katsella, mitä valtakunnan johdossa tapahtuu. Se antaa luottamuksen, joka ulkopolitiikan johtoa kohtaan tulee olla.

Yhteistoiminnassa tapahtuva ulkopolitiikan johtaminen on myös vakuutus siltä varalta, jos valittu presidentti osoittautuisikin huonoksi ja/tai heikoksi. Se on vakuutus myös siltä varalta, jos pääministeriksi nimetty henkilö osoittautuisi tehtävänsä hoidossa heikoksi ja/tai huonoksi. Se pakottaa koko valtioneuvoston laaja-alaiseen vastuuseen ulkopolitiikan johtamisessa.”

Hakusanoja sermones.fi:n artikkeleihin: ”presidentin valtaoikeudet”, ”valtaoikeudet”

Ilta-Sanomat kertoi presidentti Koiviston katumisista 25.1.2012: ”Koivisto oli aiemmin sanonut Ylelle, että hänen omatuntonsa kolkuttaa siksi, että hän pani aikoinaan alulle presidentin valtaoikeuksien kaventamisen.

- Kun sunnuntain tulos oli ratkennut, Mauno sanoi, ettei hänen omatuntonsa enää kolkuta. Jokainen voi sitten mielessään miettiä, mitä hän sillä tarkoitti, rouva Koivisto sanoi.”

Kumpikaan heistä ei päässyt presidentiksi eikä presidentin vaalin toiselle kierrokselle. Näkivätkö äänestäjät näitäkään ehdokkaita pintaa syvemmältä? Mitä Pekka Haavisto on todella sanonut ja mitä hän todella ajattelee Suomen presidentin viran hoitamisesta? Siis perimmältään.

Lipposen keskustelunavaus Järki voittaa-teoksessa tarkastelee ja prosessoi käsityksiä sivistyksestä ja intellektuaalisuudesta keskittyen samalla Suomen sekä Suomeen merkittävimmin vaikuttaneiden valtioiden historian merkkitapauksiin ja käännekohtiin niiden menneisyyden hallintana.

Lipposen teoksen tarkoitus on etsiä globalisaation ajan suomalaista identiteettiä. Lipposella ovat mukana Suomen historia ja käännekohdat, suomalaisuus ja pohjoismainen yhteistyö sekä eurooppalaisuus. Puheet suvaitsevaisuudesta ja kansainvälisyydestä eivät ole hänelle vain sanoja, niillä on sisältö. Myös Kreikan tilanteeseen hän ottaa kantaa jo tuolloin.

Väyrystä hänen arvojensa vuoksi äänestäneet varmasti toisella kierroksella äänestävät Sauli Niinistöä, jonka edustaman puolueen arvoja ovat koti, uskonto ja isänmaa. Näin, vaikka he kritisoisivat kokoomuksen linjauksia jopa itseään koskevissa asioissa, tällä hetkellä esimerkiksi kuntakarttasuunnitelmissa tai tulonjaossa.

Mitä ovat SDP:n kannattajien perustelut äänelleen, jonka he antavat presidentin vaalien toisella kierroksella? Siis oman äänen arvoperusta Lipposen teoksen sanoman valossa?

Eu-parlamentaarikko Liisa Jaakonsaaren heti vaali-iltana antama ilmoitus omasta valinnastaan vaalien toisella kierroksella ei ollut korrektia oman puolueensa ja yleensä vasemmiston kannattajia kohtaan.

Pekka Haavistoa saivat median edustajat vaali-iltana odottaa sovittuun tapaamiseen yli puoli tuntia. Odotuttaminen voidaan tulkita muiden ihmisten yläpuolelle asettumiseksi.

Siilasvuo oli loppuun saakka ylpeä Suomen armeijan upseeri, luonnehtii Mika Kulju syksyllä 2011 ilmestyneessä Mannerheim-ristin ritarin, kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuon (1892 – 1947) elämäkerrassa ”Kenraalin viisi sotaa. Hjalmar Siilasvuon elämäkerta”.

Lapin sodan jälkeen Oulun Tervahovissa majaillut venäläinen kenraali ilmoitti Siilasvuolle, että hän ottaisi suomalaiskenraalin vastaan hotellissaan. ”Suomussalmen voittaja” ilmoitti venäläiskenraalille kellonajan, jolloin hän oli tavattavissa omassa esikunnassaan Seurahuoneella. Kenraalit tapasivat Siilasvuon esikunnassa.

Vastaavaa suomalaisen sotilaan ylpeyttä Raatteen tien ja Tornion maihinnousun kirjoittaneen Kuljun tutkimuksessa ilmenee Siilasvuon ja saksalaisten kohtaamisissa.

Siilasvuon adjutanttina yli kaksi vuotta toimineen Eino E. Suolahden muisteluissa Siilasvuo oli sotilaallisesti kova ja samalla inhimillisesti herkkä. Kenraali vaati alaisiltaan paljon ja hänelle oli täsmällisyys kaikki kaikessa. Kun asiat eivät menneet kenraalin tahdon mukaisesti, kuuli adjutantti olevansa ”helvetin tyhmä”.

Siilasvuo opetti laillisuutta ja oikeudenmukaisuutta kenraaliluutnantti K. L. Oescillekin. Siilasvuon pojan Ensio Siilasvuon kertomuksen mukaan Siilasvuo ja kenraaliluutnantti Oesch ottivat yhteen vielä vihollisuuksien päätyttyä kesän 1944 jatkosodan veristen lopputaisteluiden jälkeen. Oesch käski Siilasvuota hidastamaan vetäytymistä luovutettavilta alueilta, jotta ehdittäisiin kerätä mukaan mahdollisimman paljon suomalaisten omaisuutta. Siilasvuo ei totellut Oeschin käskyä, sillä hänen mielestään tärkeintä oli pysyä sovitussa aikataulussa. ”Raivostunut Siilasvuo käytännössä heitti esimiehensä ulos esikunnastaan. Humaanin kenraalin sisällä asui loppuun saakka pieni juristi.”

Ks. sermones.fi:n artikkeleita hakusanalla ”Oesch”!

Inhimillisesti herkkänä Siilasvuo saattoi kyynelehtiä tutun upseerin kaaduttua tai kertoessaan menetyksestä sankarivainajan perheelle. Kenraalilla ei ollut paljon sanoja Suolahdelle adjutantin tehtävien päätyttyä, mutta ”hänen kädenpuristuksessaan ja ilmeessään oli jotakin sellaista, joka painui mieleen lähtemättömänä muistona suuresta sotilaasta ja herkästä ihmisestä”.

Siilasvuo ehti taistella viidessä sodassa. Hän taisteli jääkärinä ensimmäisessä maailmansodassa. Suomen sisällissodassa hän osallistui kapteenina Viipurin valtaukseen. Talvisodassa hän johti everstinä legendaariset Suomussalmen ja Kuhmon taistelut, joiden jälkeen hänet ylennettiin kenraalimajuriksi. Jatkosodassa ja Lapinsodassa kenraaliluutnantti Siilasvuo toimi armeijakunnan komentajana.

Siilasvuo oli suomenruotsalaisen perheen poika, joka menetti läheiset ihmiset tuberkuloosiin. Varakkaiden ja turvallisten lähisukulaisten kartanossa Kirkkonummella hän kuitenkin sai varttua ja opiskella. Sukunimensä Strömberg muutti Siilasvuoksi vuonna 1936.

Sisällissodan jälkeen Siilasvuo pääsi pataljoonan komentajaksi Haminaan, jossa tutustui farmaseutti Sally (Salli) Kolsiin (k. 1978). Avioliiton nuoret solmivat 31.10.1920. Avioliitosta syntyivät lapset Ensio, Rolf ja Rakel. Lasten syntymisen aikaan aviopari asui Helsingissä. Parin Helsinki-vuoden jälkeen Siilasvuo sai komennuksen Terijoelle Polkupyöräpataljoona 1:n komentajaksi. Terijoen huvila- ja lomaparatiisissa vaikutti 1928 – 1933 myös toinen sotasankari ja persoonallisuus Wolf Halsti. Halsti oli Siilasvuon adjutantti.

Ks. sermones.fi:n artikkeleita hakusanalla ”Wolf Halsti”!

Siilasvuon luonnetta kuvaa, että hän tunsi vastuunsa myös aviottomasta tyttärestään, joka oli syntynyt ennen avioliittoa Salli Kolsin kanssa.

Syksyllä 1934 eversti Siilasvuosta tuli Pohjois-Pohjanmaan sotilasläänin komentaja.

Siilasvuo oli Lapin luonnon ystävä. Juuri Kilpisjärven maisemissa hänessä kypsyi päätös muuttaa sukunimensä Siilasvuoksi.

Erä- ja vaellusharrastuksistaan – mukaan luettuna myös ratsastus - huolimatta Siilasvuo ei ollut mikään atleetti, Kulju kuvailee. ”Karikatyyrisesti hän muistutti Oulun kauppatorilla seisovaa Toripolliisi-patsasta.”

Siilasvuon vahvuus oli tehtävissä, jotka vaativat rohkeita päätöksiä. Sellaisen hän teki muun muassa maihinnousussa Tornioon. ”On kohtalon ironiaa, että Siilasvuo sai tulikasteensa saksalaisessa univormussa ja lopulta hänen taistelunsa raukesivat saksalaisia vastaan Lapin sodassa.” Siilasvuo kuten toisetkin jääkärikoulutuksen saaneet olivat sotineet jo Saksassa.

III Armeijakunnan 24. syyskuuta 1944 Saama tehtävä sisälsi Pohjois-Suomessa olevien saksalaisten vangitsemisen, käytännössä sodan. Kulju kuvaa, että Siilasvuo oli Lapin sodassa täysin häikäilemätön. ”Hän ei piitannut syysmanööverien hengestä, vaan ryhtyi ammattisotilaana toteuttamaan saamaansa tehtävää välittömästi saavuttuaan Ouluun illalla 26. syyskuuta.”

Siilasvuo otti 27. syyskuuta alueen suomalaisjoukot virallisesti komentoonsa. ”Siilasvuo lopetti aseveljeyden kuin veitsellä leikaten Oulussa, joka oli ollut saksalaisille tärkeimpiä keskuksia Rovaniemen ohella”, Kulju sanoo.

Siilasvuo johti Tornion taisteluita Oulun seurahuoneelta. ”Ensio Siilasvuon ja Wolf Halstin mukaan Hjalmar Siilasvuo oli kertonut suunnitelmansa pääpiirteissään Imatran Valtionhotellissa ennen lähtöään Ouluun”, Kulju kirjoittaa.

Siilasvuo oli Imatralla kartta edessään vetänyt sormellaan merireitit Oulusta Tornioon ja Kemiin.

Lapin sodan suunnitelmat olivat siis jo valmiina Siilasvuon päässä ennen Ouluun tuloa, mutta hän ”jalosti suunnitelmiaan matkalla Ouluun”, Kulju täsmentää.

Tornion onnistuneesta maihinnoususta Kulju sanoo, että siinä Siilasvuo ”teki tempun, johon tuskin kukaan muu suomalaiskenraali olisi pystynyt: hän yllätti sotatoimellaan saksalaiset, Päämajan ja valvontakomission”.

”Varhain lokakuun ensimmäisen päivän aamuna Siilasvuon johtamassa operaatiossa tehtiin historiaa, sillä Suomi siirtyi konkreettisesti liittoutuneiden puolelle”.

Kuljun elämäkerta kenraaliluutnantti Siilasvuosta on kuva suuresta sotasankarista, suomalaisesta sotilaasta. Teos piirtää kuvat myös rivisotilaista, suomalaisista ja saksalaisista.

Jatkosodan alkaessa suomalaiset huomasivat nopeasti, että pohjoisen korvessa saksalaiset olivat täysin väärässä paikassa. ”Komeista univormuista, pokkuroinnista ja upseerien ylväästä karjahtelusta ei ollut mitään hyötyä, kun venäläisiä vastaan taisteltiin soilla ja metsissä vesisateessa ja sakeiden sääskiparvien keskellä.”

”Myös suomalaisten rivimiesten asenne poloisia saksalaisia kohtaan vaihtui ylenkatseeksi. Saksalaisten avuttomuus alkoi saada tragikoomisia piirteitä. Saksalaisten suunnistustaito oli heikko, joten heitä voitiin käyttää lähinnä teiden yhteydessä. Lisäksi saksalaisten käskyjen huutaminen ilmaisi viholliselle sijainnin. Autoja rikkoontui huonoilla teillä pitkälti myös kuljettajien ajotaidon vuoksi. Huolto ontui pahemman kerran. Talven tullen suomalaiset saivat jopa sytyttää nuotioita saksalaisille, joilla ei ollut kirveitä mukanaan.”

Siilasvuon mukaan saksalaiset eivät edes ottaneet opikseen virheistään.

Kun saksalaisilla oli suuria vaikeuksia ottaa käskyjä vastaan suomalaisupseereilta, ”alkoi monessa tapauksessa mitta olla täynnä”.

Suomalaisilla ei kuitenkaan ollut muuta mahdollisuutta kuin jatkaa saksalaisten rinnalla.

Saksalaisten hyökkäys Neuvostoliittoon oli periaatetta kova kovaa vastaan siviilienkin kohtelussa. Loppuvuodesta 1942 tuli Saksasta kenraali Böhmen armeijakunnalle käsky hirttää siviilejä varoitukseksi. Päämaja puuttui asiaan ja saksalaiset peruivat hirttokäskyn.

Siilasvuo oli tarkka valloitetun alueen väestön ja myös sotavankien kohtelusta, Kulju kertoo. Näin siitä huolimatta, että Siilasvuo kyllä tiesi osan vienankarjalaisista auttavan partisaaneja. Tärkeintä kuitenkin oli laillisuus.

Pohjois-Suomen hautausmaiden laajat valkoisten ristien rivit kertovat, mikä oli se hinta, jonka suomalaiset joutuivat maksamaan saksalaisten tehottomuuden vuoksi.

Vaikka Siilasvuokin tiesi ennen jatkosodan syttymistä saksalaisten suunnitelmista, hänen oma varustautumisensa sotaan oli Suomen puolustuksen vahvistamista.

Vaikka Kulju on kirjannut Siilasvuon elämäkertaan saksalaisten sodan käynnin huonoja puolia, Lapin sodassa hän sanoo saksalaisten taistelleen ”samalla vimmalla kuin yleensäkin itärintamalla, mikä selittää pitkälti taistelujen rajuutta”. Lapin sodassa vangiksi joutuminen merkitsi saksalaisille vankeutta Neuvostoliiton vankileirien saaristossa.

Siilasvuo antoi joukoilleen viimeisen päiväkäskyn 13. marraskuuta 1944. ”Kunniakkaasti taistellut armeijamme on täyttänyt tehtävänsä……………. Kaikki, mitä on tehty, on tehty isänmaan puolesta. Jumala isänmaata varjelkoon.”

Mika Kulju, Kenraalin viisi sotaa. Hjalmar Siilasvuon elämäkerta. Gummerus 2011.

Lokakuun alussa Suomen markkinoille tullutta Nokian N9 älypuhelinta pidetään Nokian tämän hetken huippuna.

Meego-käyttöjärjestelmään pohjautuva N9 on innostanut käyttäjiä kehittämään puhelimeen sopivia sovelluksia.

Ks. N9 Apps

Meego-pohjaisen N9:n valmistaminen tulee Nokian uusien järjestelyjen ja suunnitelmien mukaan loppumaan. Nokian toimitusjohtaja Stephen Elopin sanotaan näin päättäneen. Nähtäväksi jää, saako puhelimen saavuttama suosio Elopin muuttamaan päätöksensä.

N9 on varustettu suurella kosketusnäytöllä, jota ohjataan yksinkertaisilla hipaisuliikkeillä.

Discover the Best Apps for Your Nokia N9 -sivusto, N9 Apps on innostanut puhelimen käyttäjiä. Tällä hetkellä sivustolla on sovelluksia eri puolilta maapalloa lähes kaksisataa.

Sovelluksista käydään keskustelua n9-app.com:in keskustelu-, Facebook-, Twitter- ja blogisivustoilla.

Ihmisellä ei ole tekemistä hiilidioksidin lisääntymisen kanssa!

Pohjois-Saksaan ulottunut mannerjäätikön reuna vetäytyi 5000 vuodessa nopean lämpenemisen tuloksena Suomenlahdelle. Lämpötilan nousun hidastuessa runsaat 10 000 vuotta sitten sää kylmeni ja jäätikön reuna pysähtyi muutamaksi sadaksi vuodeksi, tällöin syntyivät Salpausselät. ”Tämän jälkeen lämpeneminen jatkui vuorotellen epäsäännöllisesti kylmempien jaksojen kanssa ja jatkuu yhä.”

Ilmaston lämpötilan nousu ei siis ole alkanut vasta teollisen toiminnan ilmakehään päästämien kasvihuonekaasujen, lähinnä hiilidioksidin ja metaanin, määrän lisääntyessä, Paakkola kirjoittaa. ”Etelänapamantereen jäätikkökairaukset osoittavatkin, että lämpötilan noustessa hiilidioksidin määrä nousee ja lämpötilan laskiessa hiilidioksidin määrä laskee.”

Paakkola näkee kairaustulosten osoittavan selvästi, että ensin on noussut lämpötila ja sen seurauksena myös hiilidioksidin määrä on lisääntynyt. ”Ihmisellä ei ole voinut olla mitään tekemistä näiden muutosten kanssa, vaan kyseessä on lämpötilan nousun myötä lisääntynyt orgaanisen aineen hapettuminen eli palaminen.”

Paakkolan mukaan ilmastonmuutoskohu on ollut poliittisesti ohjailtua. Hänen käsityksensä mukaan ilmastonmuutoskohu on alkanut Margaret Thatcheristä. Paakkola sanoo Thatcherin neuvonantajiensa suosituksesta ottaneen avukseen hiilidioksidipelotteen, samalla ydinenergiatuotantoa tukien. “Perustettiin hallitusten välinen ilmastopaneeli IPCC sekä maapallon ilmastoa tutkiva Hadley Centre.”

Paakkola korostaa, että IPCC oli alunperin poliittinen yhteisö, “jonka tehtävät ja tavoitteet hallitukset määrittivät ja määrittävät yhä”.

Maapallon lämpötilan vaihteluiden selitys voi olla auringon lämpösäteilyn tehon vaihtelussa, Paakkola arvioi.

Paakkola on toiminut muun muassa Oulun yliopiston geologian ja mineralogian dosenttina.

http://ristovolanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/92477-sahkot-on-poikki-missa-on-paaministeri-katainen

Hyvää joulua!

Avaa joulukalenteri!

http://joulukalenteri.positiivarit.fi/index.html

Open the Christmas Calendar!

http://joulukalenteri.positiivarit.fi/e … index.html

Joulun ajan musiikkia sermones.fi/Linkit/Musiikki

Artikkeli ”Joulupuu on rakennettu – maailmansammas – sampo – elämänpuu” 24.12.2007.
Hakusana: joulukuusi

Lapin sodan saksalaiset upseerit olivat Tornion taisteluissa joutuneet vangiksi ja tiesivät kohtalonsa. Se tulisi olemaan Neuvostoliiton vankileirien saaristossa.

Toisia kohtaloita:

”Valvontakomissiossa naurettiin, ja joku raadista totesi, etteivät lapset Venäjällä ole vanhempien, vaan ne ovat valtion eikä isä voi luovuttaa lastaan.” Tämän kokivat suomalaiset vanhemmat, jotka olivat adoptoineet kolmen kuukauden ikäisen inkeriläisperheen lapsen, jolta äiti oli kuollut. Jatkosodan päätyttyä kun lapsi oli jo lähes kahden vuoden ikäinen, oli adoptiovanhempien kodin ovelle ilmestynyt poliisi ilmoittamaan, että lapsi piti tuoda neljän junalle ja lähettää Helsinkiin. Adoptiovanhemmat eivät suostuneet luovutukseen ja lähtivät itse Helsinkiin yrittämään lakimiesten turvin saada pitää lapsi itsellään. Valvontakomissioon ei voinut vaikuttaa, lapsi oli luovutettava. Adoptioäiti on kertonut, että luovuttaessaan lapsensa, hän itki ”oikeastaan huusin suoraa huutoa poikaa luovuttaessani”. Lapsen vaiheista Neuvostoliitossa ei ole tietoa. (”Päivämies palkan saa. Näköaloja Antti Koukkarin elämään”. Toim. Esa Koukkari ja Ari-Pekka Palola. SRK 2004.)

Ja toiset Neuvostoliittoon siirretyt inkeriläiset? Missä olet Aino, joka opetit naapurin tytöille laululeikin? Entä veljesi Jussi ja isosiskosi Helmi? Entä äitisi ja isäsi, joka hänkin oli Jussi?

Entä heimosotureiden kohtalo? He joutuivat Suomen armeijasta GULagiin lukuun ottamatta heitä, jotka ehtivät paeta Ruotsiin tai pystyivät muuten välttämään luovuttamisen Neuvostoliittoon. Muun muassa Raahen asemalla Neuvostoliiton rajalle matkalla olleen junan määränpää paljastui sillä seurauksella, että heimosoturit alkoivat hyppiä junasta. Ks. sermones.fi:n artikkeli ”Poliisilla ei ollut kiire, vaikka heimosoturit hyppivät junasta Raahen asemalla” 6. 6. 2007.

Heimosoturien tuomiot olivat 10 tai 25 vuotta työleiriä, joka jatkui viiden tai viidentoista vuoden asumiskieltona kotiseudulla.

Entä Leinon 21 hengen lista, josta joutui vankileirille vahingossakin ryhmään joutunut.

Kansallisarkiston jatkosodan ihmisluovutuksia koskevan hankkeen erikoistutkija, filosofian tohtori Pekka Kauppala on selvittänyt Suomesta Neuvostoliittoon vuosina 1940 – 1955 luovutettujen kohtaloita. Kuluvana vuonna ilmestyneen tutkimuksen nimi on ”Paluu vankileirien teille. Suomesta Neuvostoliittoon luovutettujen kohtalo 1940 - 1955”. (Gummerus 2011).

Kirja kertoo myös Viron pronssisoturin Kristjan Palusalun elämänvaiheet ja etsii Saksaan siirrettyjen kohtaloita.

Kauppala arvioi tutkimuksessaan Suomen pyrkimyksiä pelastaa heimosoturit Neuvostoliittoon luovuttamiselta. Kauppala arvelee, että Heimopataljoona 3:n vieminen Lapin sotaan Ruotsin rajalle olisi tapahtunut juuri tässä tarkoituksessa. ”Kenties juuri tätä varten HeimoP 3 siirrettiin Lapin sodan aikana juuri Ruotsin rajalle syyskuun lopulla 1944. Sieltä heidät kuitenkin siirrettiin lokakuun alussa takaisin Pohjanmaalle, ja 7.11.1944 Kokkolassa alkoivat massakuljetukset Neuvostoliittoon. Käytännössä kuitenkin luovutettaville tarjottiin ja tarjoutui hyviä pakomahdollisuuksia Ruotsiin, jotka useat sadat heistä myös käyttivät hyväkseen.” (Kauppala s. 47). Muistitietona Raahessa säilynyt heimosoturien pelastamisyritys liittyy syksyn 1944 junakuljetuksiin.

Kauppalan tutkimus ja sen yksittäiset ihmiskohtalot kauhistuttavat. Niitä ei selitä Neuvostoliiton työvoimapula maailmansodan jälkeen.

Viime vuosina on ilmestynyt runsaasti suomalaista tutkimusta viime sodista ja niiden jälkitapahtumista. Ks. sermones.fi:n artikkeleita hakusanoilla jatkosota, Lars Westerlund, Antti Kujala, Irja Wendisch, Toivo Määttä, Jozef Molka, Pauli Haapakoski, Lapin sota, Sari Näre, Jenni Kirves, Ruma sota sekä teos ”Teloitettu totuus – kesä 1944” toim. Jukka Kulomaa ja Jarmo Nieminen. sermones.fi:n artikkelissa ”Sotilaat ja sotahistorioitsijat tarttuivat kynään…” 25.11.2008.

Viimeistä uutta häiriköinnin maailmassa näyttävät olevan autopoltot. Saksassa koettu ilmiö on rantautunut Suomeen. Helsingistä uutisoidaan jo seitsemän auton polttamisesta.

Keitä ovat tämän päivän autopolttajat Helsingissä? Tuhopolton kohteina ovat olleet kalliin luokan automerkit. Ilta-Sanomien mukaan (IS 8.12.2011) poliisi epäilee tuhopolttajiksi äärivasemmistolaisia aktivisteja.

Yhtä hyvin tuhoajia nousee kaikista piireistä.

Suomen koulutusmahdollisuudet ovat nostaneet pintaan myös joutoväkeä, joka ylioppilaslakin ja mahdollisen tutkinnon ohessa ei ole tiennyt, mitä muuta tekisi kuin häiriköisi. Näin oli 1900-luvun alussa, jolloin Helsingissä alkoi ilmetä yksittäisiä terroritekoja. Vastaavana ilmiönä on pidetty 1960- ja 1970-luvun vasemmistolaisuuden radikaaleja ilmiöitä Suomessa ja varmaan myös muualla Euroopassa. Oikeistolaiset ovat käännelleet takkejaan yhtä radikaalisti.

Vakavaa eettistä ja moraalista keskustelua on yhteiskunnassamme liian vähän. On ihmisiä, joilta on kadonnut käsitys siitä, mitä eettisesti ja moraalisesti herkkä käytös ja toiminta ovat. On myös heitä, jotka tarkoituksella tekevät väärin ja tarkoituksella häiriköivät. Ehkä heillä on jokin tavoite ja keskustelemattomuus palvelee heidän tarkoitustaan.

Häiriöistä ja rikoksista kyllä uutisoidaan ja niistä tiedetään, mutta ilmiöiden estämisestä puhutaan liian vähän. Ks. sermones.fi:n artikkeleita muun muassa hakusanalla ”valistunut osallistuminen”.

Suomi tarvitsee vakavaa keskustelua hyvästä elämästä ja hyvästä yhteiskunnasta, ennen kaikkea hyvän yhteiskunnan hyvistä toimintatavoista. Siitä, mitä on sivistyneisyys ja mitä
keskustelukulttuuri ja parlamentarismi tarkoittavat käytännössä.

Suomen vuoden 1918 sodasta käytetään useita nimiä. Suomi tarvitsi itsenäisyyden ja sen mukana vapauden. Mutta tarvitsiko se veljessodan?

Mikä kiihotti suomalaisen yhteiskunnan roihuun, jossa veli oli veljeä vastaan? Olihan Suomella jo pitkä keskustelukulttuurin historia ja parlamentarismi yleisenä äänioikeutena. Yhteiskunnalliset epäkohdat oli melko pitkälle tunnistettu, siitä olisi voinut jatkaa yhteisymmärryksessä.

Miten paljon vuoden 1918 veriseen roihuun olivat syypäitä henkilöt, joille yhteiskunnallinen sekasorto on mieluista aikaa? Silloin voivat luonnevikaiset heittiöt riehua mielensä mukaisesti. Vuoden 1918 sodassa heitä oli sekä valkoisten että punaisten puolella.

Tuulikki Pekkala on kirjoittanut kirjan, tutkimuksensa, ”Susinartut ja pikku immet. Sisällissodan tuntemattomat naiset” (Tammi 2011). Teoksen rankka nimi on otettu nimityksestä, jolla punaisten puolella olleita naisia oli saatettu nimittää. Erityisesti housupukuiset aseistetut naiset olivat järkytys joillekin valkoisen puolen edustajille.

Pekkalan tutkimus on käynnistynyt Hämeenlinnan vankileirillä toukokuussa 1918 kirjoitetusta runosta. Jäljittäessään runossa mainittuja kymmeniä naisia Pekkala samalla tuli selvittäneeksi lukuisten muiden naisten kohtalot, joiden vaiheita lukija tuskin pystyy lukemaan niin raskaita ne ovat.

Useimmiten vankileirille ja monet teloitetuksi joutuneet naiset olivat työläisiä ja muuta köyhää väkeä. Monet naiset olivat äitejä, jotka vankileireillä kantoivat huolta lastensa ja miestensä kohtaloista. Myös lapsia oli äitiensä mukana vankileireillä. Raskaana olevia ja synnyttäviä äitejä ei aina otettu mitenkään huomioon.

Punaisena vangittu saattoi saada teloitusuhkauksen jo kuulusteluissa. Pekkala kertoo myös kiduttamisesta, jonka todistaja kirjassa haastateltu oli. Lähes kuoliaaksi ruoskiminen ja lyöminen oli Hämeenlinnan vankileirillä samanlaista, mitä on kerrottu Raahen punavankileiristä (ks. sermones.fi 17.6.2008 hakusanalla ”Raahen punavankileiri”).

Valkoisissa oli innokkaita teloittajia. Valkoiset kohtasivat vastaavan punaisten taholta.

Pekkalan paljastaa myös tutkimiaan naisia kuulustelleiden ja heistä lausuntoja antaneiden nimet.