Turkin hyökkäys Irakin – naapurivaltion – kurdialueelle hämmentää.

Turkilla on ollut tehtävänään saattaa maataan EU-kuntoon erityisesti ihmisoikeuksia koskevilta osin. Suomen Olli Rehn – jota nyt Suomen taholta ollaan esittämässä Euroopan unionin ulkoministeriksi – EU:n laajentumiskomissaarina on työskennellyt Turkin ja EU:n lähentämiseen liittyvissä tehtävissä.

Mutta onko Rehn täysin tilanteen tasalla siinä, mitä Turkki on?

Kurdit eivät ole armenialaisia, jotka ovat kristittyjä ja ovat suomalaisen Joensuun yliopiston tutkijan, professori Serafim Seppälän mukaan tästä syystä joutuneet kansanmurhan kohteeksi. ”Islamin ja islamilaisen lain näkökulmasta uskontojen ja uskonnollisten ryhmien välinen tasa-arvo on mahdoton ajatus. Toisuskoista suvaitaan, mikäli se on voimaton ja alamainen islamilaiselle enemmistölle”, munkki Serafim toteaa viime vuoden lopulla ilmestyneessä kirjassaan ”Araratista itään”. Teoksen on kustantanut Kirjapaja.

Mutta miksi Turkin ja samaa uskontoa tunnustavien kurdien kesken ei synny rauhanomaista rinnakkaiseloa?

Turkkilaiset ovat myös nationalisteja.

Tässäkö on syy?

Sekä siinä, että muslimiuskonnon läpäisemä kulttuuri haluaa hallita kaikissa tapauksissa.

Munkki Serafim on armenialaisten historiaa käsittelevässä teoksessaan todennut muun muassa, ettei Rehn ole ainoa, jolle armenialaisten tilanne ei ole täysin selvinnyt.

Pieni jäljelle jäänyt Armenian valtio sijaitsee Turkin itärajan takana. Turkin puolella asuneet armenialaiset Turkki tuhosi kuolemanmarsseilla ja ”teurastuksilla”.

Turkki on äskettäin vahvistanut maassaan uskonnon asemaa. Yliopistoissa päähuivit salliva lakiuudistus läpäisi parlamentin ja presidentti Abdullah Gül on viime viikon perjantaina hyväksynyt lakimuutoksen.

Muslimivaltiossa ovat uskonnon ja valtion suhteet aivan toiset kuin luterilaisessa maailmassa, jossa lähtökohtaisesti yhteiskunnassa on kaksi esivaltaa, hallintoa. Toinen näistä on maallinen ja toinen hengellinen – pelkästään Sanalla hallitseva – regimentti, hallintovalta.

Muslimiyhteiskunta ei ole edes Turkissa teoreettisella tasolla sanoutunut irti teokratiasta, vaikka käytännössä ero uskonnon ja valtion välillä on tehty vuosikymmeniä sitten. Teokraattinen yhteiskuntateoria voi piilovaikuttajana päästä säätelemään toimintoja kansallisaatettakin koskevissa kysymyksissä.

Turkkilainen media on kyllä huivilain muutosta käsitellyt kriittisesti, mutta journalistinen puolueettomuus on ollut hukassa käsiteltäessä Turkin hyökkäystä vieraan valtion alueelle – tässä tapauksessa Pohjois-Irakiin.

Turkki on tiedottanut hyökkäystensä syyksi kurdien hyökkäykset rajan yli Turkkiin. Mikä on lopulta totuus, sillä kurdien kielletty PKK-puolue on puolestaan ilmoittanut tekevänsä sissioperaatioita Turkin kaupungeissa, jos Turkki jatkaa hyökkäyksiään.

Kurdien tiedotteen mukaan joutuu päättelemään, että hyökkääjä onkin Turkki – mitä ”hyökkäys” kaikissa muodoissaan sitten onkin.

Munkki Serafim on kuvannut teoksessaan Turkin diplomatiaa 1900-luvulla. Luonnehtiessaan ensimmäisen maailmansodan jälkeisiä tapahtumia Serafim toteaa, että aikakauden ovelimmasta valtiosta ei liene epäselvyyttä. ”Turkki huiputti vuorotellen länttä ja itää allekirjoittamalla sopimuksia, joita se ei aikonutkaan noudattaa.”

”Prosessin lopputuloksena ensimmäisen maailmansodan häviäjästä tuli yhtenäinen suurvalta, jolla oli valtaisa kehityspotentiaali”, Serafim sanoo.

Armenialaisille Neuvostoliitonkin hirmuhallinto oli lempeämpi kuin Turkin valta.

Ensimmäisen maailmansodan – siis 1900-luvulla tapahtuneen – Armenian kansanmurhan syistä Serafim toteaa: ”Kansanmurhan teoreettinen lähtökohta oli periaatteessa nationalistinen, mutta käytännön tasolla kyseessä oli uskonvaino. Muslimit surmasivat kristittyjä – ja vain kristittyjä. Myös ne pienemmät syyrialaisortodoksiset ja assyrialaiset kristilliset ryhmittymät, joista ei ollut Turkille edes teoreettista uhkaa, hävitettiin lähes kokonaan.”

Mitkä ovat Turkin tosiasialliset syyt kurdeja kohtaa? Mitä on kurdien oma turkkilainen historia?

Näytteenä tavasta, jolla Turkki on kohdellut erilaisuutta, on seuraavassa ote munkki Serafimin teoksesta:

”Armenialaisten varjossa Kaakkois-Turkista katosi myös toinen ikivanha kristillinen kansa lähes kokonaan. Lähi-Idän syyrian- eli arameankieliset kristityt olivat 400-luvulta lähtien jakautuneena kahteen ryhmittymään, syyrialaisortodokseihin ja assyrialaisiin. Heitä surmattiin yhteensä parisataa tuhatta, eräiden arvioiden mukaan jopa puoli miljoonaa. Toteuttamistapa oli vähintään yhtä brutaali. Silminnäkijäkuvausten mukaan esimerkiksi syyrialaiskristittyjen pyhän vuoren Tur Abdinin alueella surmattuja oli 10 000; miehet joko hukutettiin jokeen tai heidän kaulansa hakattiin poikki. Pienten lasten kalloja murskattiin kallioita vasten; tytöt ja naiset, jotka eivät suostuneet raiskattaviksi tai kääntymään islamiin, leikattiin elävältä kappaleiksi. Papit, munkit ja nunnat nyljettiin tai poltettiin elävältä.”

Näin teki Turkki 1900-luvulla.

Serafim toteaa, ettei ole ihme ettei Turkissa nykyäänkään haluta keskustella tapahtuneista kansanmurhista, erityisesti alueellaan ja itäisenä naapurina asuvien armenialaisten tuhoamisesta.

”Pieni ihme sen sijaan on, että tapahtumat eivät ole juuri kiinnostaneet eurooppalaisiakaan” Serafim toteaa.

Onko siis Turkin hyökkäys Pohjois-Irakin kurdeja kohtaan Turkille tuttua käytäntöä ei-turkkilaisten hävittämiseksi?

Onko kysymys vain aikamme ovelimmasta valtiosta?