Paavo Lipponen avasi keskustelun sivistyksestä, intellektuaalisuudesta ja menneisyyden hallinnasta – suomalaista identiteettiä etsimässä ja samalla eurooppalaista – Missä keskustelijat – onko heitä?

Paavo Lipponen avasi keskustelun sivistyksestä, intellektuaalisuudesta ja menneisyyden hallinnasta – suomalaista identiteettiä etsimässä ja samalla eurooppalaista – Missä keskustelijat – onko heitä?

Paavo Lipposen keskustelunavaus ”Järki voittaa” tarkastelee ja prosessoi käsityksiä sivistyksestä ja intellektuaalisuudesta keskittyen samalla Suomen sekä Suomeen merkittävimmin vaikuttaneiden valtioiden historian merkkitapauksiin ja käännekohtiin niiden menneisyyden hallintana.

Otavan kustantaman tänä vuonna ilmestyneen teoksen tarkoitus on etsiä globalisaation ajan suomalaista identiteettiä.

Muistelmiensa parissa parhaillaan työskentelevä Lipponen on syntynyt vuonna 1941. Hän on toiminut pääministerinä kahdessa hallituksessa vuosina 1995 – 2003. Eduskunnan puhemiehenä hän on toiminut vuosina 2003 – 2007. SDP:n puheenjohtajana hän oli vuosina 1993 – 2005 ja Helsingin kaupunginvaltuutettuna 1985 – 1995.

Järki voittaa on oiva osoitus muistiinpanoihin ja mieleen kasautuneista huomioista ja ajatuksista, joiden reflektoinnille erillisen pienoisteoksen julkaiseminen on hyödyllinen.

Muistelmien kirjoittamisessa joutuu tarkistamaan tietojen ohella myös johtopäätöksensä eli sen, onko samaa mieltä ajatustensa kanssa.

Ruotsi- ja Venäjä-keskustelut Suomessa ovat monesti kypsymättömiä. Pakkoruotsiajattelu on läpäissyt kielikeskustelun ja Venäjä on Venäjä. Kuitenkaan Suomen länsimaista sivistystä ei olisi ilman Ruotsia eikä Suomea kansakuntana ja ehkäpä itsenäisenä valtionakaan ilman Venäjää.

Lipposen teos voisi toimia näissäkin sivistyskeskusteluissa Suomen kansallisen muistin uudelleen rakentamisen välineenä.

Menneisyys vaikuttaa suoraan nykyisyyteen, Lipponen korostaa. Hän korostaa muistin politiikkaa.

Hän tarkastelee Saksan, Itävallan, Ranskan, Italian ja Venäjän muistin politiikkaa. Nämä maat ovat hänen mielestään Suomen kannalta tärkeimmät tai yleisesti edustavia maita.

Lisäksi Lipponen mukaan oman tarkastelunsa ansaitsisivat Iso-Britannia, Ruotsi, Alankomaat, Belgia, Espanja, Yhdysvallat.

Lipponen argumentoi voimakkaasti Ruotsin ajan merkitystä Suomen syntymiseksi ja säilymiseksi länsimaisena eurooppalaisena Ruotsin Itämaana ja myöhemmin itsenäisenä valtiona.

Noiden aikojen lisäksi Suomen historian kunniakkaita vaiheita, joista suomalaiset saavat voimaa ovat sivistyksen nousu 1800-luvulla, itsenäisyystahto, demokratian voitto 1930-luvulla, talvi- ja jatkosodan torjuntavoitot, sotien jälkeinen viisas ja menestyksellinen politiikka Neuvostoliiton naapurina, hyvinvointivaltion rakentaminen, menestykset teknologiassa, kilpailukyky, koulutuksen taso, kestävä kehitys sekä kansakunnan yhteistyökyky, jolla on selvitty vaikeistakin vaiheista niin sodassa kuin rauhan aikana.

Lipponen tarkastelee myös eurooppalaista identiteettiä globalisoituneessa maailmassa.

”Perimmäinen vahvuus luodaan kuitenkin kotimaassa. Suomen suurimpia valtteja, kuten koko väestön korkea koulutustaso, avoimeen tiedon vaihtoon perustuva kyky innovaatioon ja konsensuspohjainen keskinäinen luottamus yhteiskunnassa, on pidettävä kunniassa. Kulttuurin avulla maailmaan saadaan parempi yhteys.”

Lipposen mielestä Suomen ongelmana on poliittisen eliitin heikko kyky muodostaa eurooppalaisia ja laajempia kansainvälisiä verkostoja.

Hänen mielestään Suomessa tarvittaisiin maamme poliittisen, taloudellisen, yhteiskunnallisen ja kulttuurisen kehityksen käsittelyä kansainvälisissä yhteyksissä.

Moniin median pyörittämiin trendikysymyksiin – muun muassa suomettumisväitteisiin – Lipponen ottaa tiukan kannan.

”Suomettumisen aikakaudella Suomi pysyi länsimaana. Yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa ei ollut kysymys järjestelmien välisen rajan hämärtymisestä. … naapurimaiden kansojen välillä ei ollut mitään todellista kosketuspintaa.”

”Vahvan demokraattisen perinteen turvin ja poliittisen taidon ansiosta Suomi selviytyi Neuvostoliitto-suhteiden haasteesta. Tänä päivänä tuo saavutus kuuluu identiteettimme perustaan: me teimme sen, ilman lännen apua, voimme mennä eurooppalaisiin pöytiin, katsoa ympärillemme ja kysyä: mahtaako teillä muilla olla vastaavanlaisia saavutuksia?”

”Kun sanon, että Suomi ei tullut kylmän sodan päättyessä ’ulos kylmästä’, luen saavutuksemme syyksi myös kyvyn tulla toimeen itäisen naapurin kanssa tämän kansaa ja identiteetin symboleja kunnioittaen – järjestelmästä riippumatta. Suomi kuuluu länteen, meidän koko historiamme Ruotsin ajan alusta lähtien todistaa syvästä kulttuurisesta ankkuroitumisesta läntiseen perinteeseen, paradoksaalisesti myös Venäjän ajan myötä.”

Lipponen kritisoi suomettamisväitteiden tekijöitä. He itse – tutkijat ja muut – ovat suomettuneita, koska heiltä puuttuu oivallus Suomen länsimaisuudesta ja lännettymisestä sodanjälkeisen ulkopolitiikan keskeisenä toiminta-ajatuksena.

Lipponen murehtii täysin oikeutetusti suomalaisten pohjoismaisten suhteiden puuttumista, ”puhumattakaan eurooppalaisista verkostoista”.

Kypsällä suomalaisella identiteetillä varustettuna suomalaiset voisivat antaa vahvan panoksen –”oikean, keinotekoisesta hehkutuksesta vapaan” eurooppalaisuuden kehittämiseen, Lipponen painottaa. ”Se edellyttää kuitenkin, että me uskallamme olla suomalaisia ja mennä vaikuttamaan sen sijaan, että jättäisimme kentän vapaaksi muille. Me olemme selvinneet sodista, länsimainen demokratiamme on kestänyt, kylmästä sodasta olemme palanneet voittajina.”

Lipponen kysyy kirjassaan perustellusti ”Intellektuellit – onko heitä?”

Useat Lipposen esittelemät julkiset keskustelijat täyttävät siinä intellektuelleista tehtyjä määritelmiä, että erottuvat joukosta, mutta siihen heidän erinomaisuutensa sitten jääkin.

Jopa kansainvälisesti intellektuellina pidetty Harwardin yliopiston kielitieteen professori Noam Chomsky on silotellut Kambodšan kansanmurhaa, moittien tuosta Pariisissa koulutettujen kommunisti-intellektuellien hirmuteosta Yhdysvaltoja, Lipponen kirjoittaa ja toteaakin Chomskyn hyvin edustavan lajiaan, jolle totalitarismiakin pahempi on liberaali kapitalistinen järjestelmä demokratioineen.
Useiden intellektuelleina pidettyjen julkisten keskustelijoiden taustalta löytyy aatteita ja ideologiaa, jotka eivät ole sopusoinnussa Lipposen korostaman länsimaisen demokratian kanssa.

Lipponen mainitsee oikotietä demokratiaan pyrkivät rationaalisen argumentaation hylkäävät eurooppalaiset intellektuellit.

Parlamentaarisen demokratian väheksyminen kuuluu joidenkin intellektuellien kuvaan Suomessakin, Lipponen ihmettelee ”…maassa, jossa parlamentti osallistuu Eurooppa-poliittiseen päätöksentekoon ja sitä kautta globalisaation hallintaan paremmin kuin missään muussa EU-maassa, tavalla, jollaista eduskunnalla ei historiassamme ole ennen ollut”.

”Vaihtoehdoksi demokratialle esitetään esikuvien hengessä suoraa toimintaa. Sellaisesta on saatu näyttöä muun muassa Göteborgin EU-huippukokouksessa 2001 ja Smash-ASEM-mielenosoituksessa Kiasman edustalla 2007. Kummassakin tapauksessa lukemattomat intellektuellit eivät kyenneet tai halunneet erottaa toisistaan katuterrorismia ja kansalaisaktivismia. Kivien heittäjille annettiin juuri sellainen suurempi rooli kuin he olivat toivoneet.”

Lipponen sanoo Greenpeacen iskujoukkoja todellisiksi saksalaisten fundamentalistien hallitsemiksi eliittiöykkäreiksi, joiden henkiset juuret ovat 1970-luvun radikaalissa äärivasemmistossa.

Lipposen kritisoimaa intellektuaalisuutta on esiintynyt myös oikeistolaisessa ajattelussa, sielläkin eliittisin tuntomerkein. ”1920- ja 1930-lukujen anglosaksinen kulttuurieliitti heijasti ylemmän keskiluokan ja ylimystön yleistä vieraantumista maailman menosta. Euroopan ylemmät yhteiskuntaluokat ihailivat laajasti fasismia ja natsismia. Neville Chamberlainin appeasement-politiikan henkinen perusta oli tässä elitistisessä ilmapiirissä. Maailma meni kohti historian suurinta katastrofia ja intellektuellit keskittyivät elämään elämäänsä tai palvoivat nationalistista valtaideologiaa…. eliitin tavoitteena oli tosiasiassa demokratian, massojen vallan syrjäyttäminen kieltämällä suurelta enemmistöltä oikeus ihmisyyteen.”

Lipponen katsoo trendi-intellektuellien mantrana tällä hetkellä olevan uusliberalismin vastustamisen. ”Toistamalla termiä ’uusliberalismi’ riittävän usein pääsee varmasti intellektuellin kirjoihin. Se on mitä kätevin maailmanselitys, sillä siihen saa mahtumaan kaiken, niin talouden, politiikan kuin kulttuurin.”

Uusliberalismin vastustamisella voi entistä hienostuneemmin vastustaa aikamme intellektuellien pahan valtakuntaa, Yhdysvaltoja, Lipponen ironisoi ja katsoo Suomessa perimmältään olevan kysymyksen pohjoismaisen talous- ja yhteiskuntamallin tulevaisuudesta.

Lipposen mielestä Eurooppaa viedään tällä hetkellä länsimaisen, demokratiaa vieroksuvan trendiälymystön johdattamana kohti kansaa kurittavaa komentotaloutta, jota perustellaan ilmaston muutoksen torjunnalla.

Järki voittaa-teoksen epätoivoinen kirjoittaja kysyykin ”Mistä löytyvät ne taistelevat intellektuellit, jotka uskaltavat nousta valtamedioihinkin pesiytynyttä öykkäröintiä vastaan?”

Lipponen tuo esiin myös mielestään aikamme todellisia suomalaisia intellektuelleja sanoen heitä olevan lopulta niin paljon, ettei heistä kykene kukaan laatimaan oikeudenmukaista listaa..”Huomioida pitäisi niitäkin, joille yhteiskunnallinen asema ei automaattisesti anna intellektuellin mainetta.”

Cambridgen ja Helsingin yliopiston filosofian professori Georg Henrik von Wrightilla on Lipposen arvioinnissa ehdoton ensimmäinen sija suomalaisten intellektuellien joukossa. Hän täyttää ”kaikki älykölle asetettavat perusvaatimukset: hän oli laajasti oppinut, erinomainen kirjoittaja, kansainvälistä kokemusta omaava, hyvä keskustelija”.

Lipponen luettelee todellisen intellektuellin ehdot täyttäviä suomalaisia ottaen vielä esille kansainvälisen filosofin Karl Popperin, joka avasi monen ihmisen silmät totalitaaristen ideologioiden ankkuroitumiselle elitismin ja nationalismin filosofioihin.

Taistelevista intellektuelleista hän mainitsee Emile Zolan, jonka lehtiartikkeli vuonna 1897 oli suunnattu juutalaisen upseerin väärämielistä vakoilutuomiota vastaan. Antisemitismin ja rasismin nousu oli silloin ollut jo kauan yleinen suuntaus muuallakin kuin Ranskassa.

”Surullista kyllä, intellektuellit pettivät sen jälkeen, menivät mukaan ensimmäiseen maailmansotaan johtaneeseen, järjettömään hurmokseen, vaipuakseen maailmansotien aikana vieraantuneeseen elitismiin. Loistavia poikkeuksiakin oli, kuten Stefan Zweig, joka näki maailman menevän tuhoa kohti.”

Intellektuellit ovat siis Lipposen mielestä todellisia tai sitten eivät. Hän odottaa edellisten pääsevän voitolle hiljaisesti toimivalla järjen äänellään.

Entä sitten Järki voittaa-teoksen alkuperäinen tarkoitus: kirjoittaa sivistyksestä?

Sivistys – mitä se on?

Millainen on sivistynyt ihminen?

Teoksensa sivistystä käsittelevässä alkuosassa Lipponen lähtee saksan kielen Bildung-sanan merkityksen muuttumisista. Bildung kuvaa sivistystä lähinnä korkeamman henkisyyden tavoitteluna. Mestari Eckartin määrittelemänä ihmisen tuli jalostuakseen ja sivistyäkseen ensin nöyrtyä ja hylätä totunnaiset käsitykset, voidakseen ottaa vastaan oikean tiedon Jumalan yhteyteen.

Merkiten valistuksen aikana kasvatusta sivistys-käsitys alkoi 1800-luvulla kehittyä merkitsemään kaiken kasvatuksen summaa liittyen Saksan kansan rakentamiseen.

Valtion suuruuden tavoittelussa Saksaan syntyi ’sivistyseliitti’, jolle oli luonteenomaista usko taiteelliseen kauneuteen, ikään kuin jumaluutta lähenevään sivistyskäsitteeseen kansakunnan perustana.

”Näin kehittyi se elitistinen sivistysideaali, joka salli Beethovenin musiikin soivan kun juutalaisia ja toisinajattelijoita vietiin keskitysleireihin”, Lipponen kirjoittaa.

Siis myös sivistys voi olla todellista sivistystä tai sitten ei!

Sanonnassa ’Runoilijoiden ja ajattelijoiden kansakunta’ piili siis pyrkimys eurooppalaiseen erityisasemaan, henkiseen ylemmyyteen, Lipponen kritisoi. Lainaamansa tutkijan Michael Naumannin mukaan Ranskan ja Amerikan vallankumoukselliset eivät liittäneet poliittista vapautumista millään tavoin esteettiseen kasvatukseen.

Lipponen korostaa, että usko sivistykseen yksilön, ryhmän tai kokonaisen kansakunnan paremmuuden osoituksena perustuu aatehistoriallisesti idealistiseen lähtökohtaan, mutta se voi peittää ihmisen ja ihmisyhteisön pimeän puolen, pahuuden olemassaolon.

”Ensimmäisessä maailmansodassa miljoonat marssivat kuolemaan osoittaakseen urheutta sotilaina. Länsimainen yhteisö, jota mikään ei uhannut, syöksyi tuhoon yltiökansallisen paremmuudentunnon oikeutuksella.”

Lipponen lainaa Roger Osbornea Sigmund Freudin sanoin: ”Kysymys ei ollut siitä, että me olisimme vajonneet niin alas, vaan siitä, että emme olleet koskaan päässeetkään niin korkealle kuin kuvittelimme”.

Ihmisen sisältä astui esiin peto, jonka olemassaolo oli kielletty, ja sen vuoksi se pääsi irti, Lipponen selittää.

Mitä sitten on todellinen ja oikea sivistys?

Lipponen kirjoittaa: ”Sivistyksessä on kysymys oman itsensä, oman kansakuntansa ja kulttuurinsa, koko ihmiskunnan tilan tuntemisesta ja tiedostamisesta, edellytyksenä kasvaa muita arvostavaksi, yhteisön arvoa kasvattavaksi jäseneksi. Siihen kuuluu avoin asenne, vastaanottavaisuus uudelle tiedolle, argumenteille ja vasta-argumenteille, valmius antaa tilaa toisin ajatteleville. Länsimaiseen sivistysperinteeseen kuuluu erottamattomasti demokratia ja ihmisten välisen tasa-arvon kunnioittaminen. Se tarkoittaa käytännössä sellaisten edellytysten luomista, ennen kaikkea koulujärjestelmässä, jotka antavat jokaiselle lapselle ja nuorelle mahdollisuuden kehittää, sivistää itseään”.

Eurooppalaisessa koulutuskeskustelussa kilpailee kaksi vastakkaista filosofiaa: peruskouluajattelu ja oppilaita erotteleva eliittisuuntaus.

Suomen koulutusajattelu edustaa ensin mainittua suuntausta.

Pohjoismaisessa tasa-arvoyhteiskunnassa ihmisten välinen luottamus on korkealla tasolla, mikä antaa eri maiden vertailussa vahvan kilpailuedun.

Suomen tapauksessa luottamukseen kuuluu avoimuus oleellisena osana toimivaa innovaatiojärjestelmää, Lipponen argumentoi tutkimuksiin vedoten.

Lipponen korostaa myös, että jokaisessa ihmisessä voi olla sivistysharrastuksilla vapautettua luovuutta. Tällainen voi ilmetä esimerkiksi kädentaitoina.

Aikuisten vastuuta sivistyneisyyden esikuvina hän korostaa. Julkisuuden henkilöt antavat tahtomattaan käyttäytymismalleja. ”Nuoriso erityisesti tarvitsee idoleja, joihin samastua.”

Lipponen perää vastuuta erityisesti medialta.

”Medioilla on keskeinen rooli sivistyksen edistäjänä ja hyvien tapojen ylläpitäjänä.”

Sivistykseen kuuluvat siivot tavat.

Lipponen on liittänyt teoksensa sivistystä koskevan osan loppuun J. V. Snellmanin sanat Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen esipuheeseen vuonna 1873:

”… tiedetään periajatuksen tässä teoksessa olevan sen, että sivistys ja siivot tavat ovat välttämättömänä ehtona ihmisen vapaudelle, rauhalle sekä onnelle.”

Muistelmiaan kirjoittava pääministeri ja eduskunnan puhemies emeritus Paavo Lipponen on koonnut kirjaansa Järki voittaa muistiinpanojaan sivistyksestä, intellektuaalisuudesta, menneisyyden hallintaan sisältyvästä historiasta ja politiikasta sekä lopuksi kansainvälisestä vuoropuhelusta.

Tarjolla on materiaalia suomalaisen identiteetin rakennusaineksiksi tämän päivän maailmassa.

Teoksen olisi odottanut synnyttävän syvällistä ja rikastuttavaa keskustelua.

Näin ei ole tapahtunut.

On ollut hämmästyttävää, että pääasiallisimmat teoksesta tehdyt havainnot ovat olleet sen huomaamista, että joitakin henkilöitä on kuvattu anti-intellektuelleiksi.

Eikä teoksen varsinaisesta sisällöstäkään ole vielä käyty asiallista keskustelua.

Missä keskustelijat – onko heitä?

Aihepiirin hakusanoja: sivistys, valistunut osallistuminen, J. V. Snellman, Kyösti Kallio, eurooppalainen kulttuuri, suomalaiset kirja kädessä, Siikajoen taistelu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.