Sota, jossa itkivät suomalaiset ja saksalaiset – Lapin sodan avainoperaatio Tornion maihinnousu

14. Marraskuu 2009 | Tekijä Nettilehti Sermones | Kategoria Artikkelit

”Röytän satamassa rantasomerikolla teki kuolemaa saksalaisten entinen komendantti, rautaristin mies, kookas majuri…. Upseeritoverit korskeissa univormuissaan seisoivat majurin ruumiin ympärillä … He itkivät. He eivät ojentaneet kättään yläviistoon eivätkä huutaneet: Sieg Heil. Heidän hartiansa hytkyivät … ” (Mika Kulju, Tornion maihinnousu 1944, s. 217).

Saksalaiset upseerit olivat Tornion taisteluissa joutuneet vangiksi ja heidät luovutettiin Neuvostoliitolle, jonka painostamana suomalaisten tuli tyhjentää Suomi saksalaisista. Viimeiset saksalaiset palasivat Neuvostoliiton vankileireiltä kotimaahansa vuonna 1955. Samana vuonna Neuvostoliitto vapautti myös viimeiset suomalaiset vangit.

”Itkimme lopulta haikeasti … ” kertoo puolestaan Raahen naapuripitäjästä Pyhäjoelta kotoisin ollut Pauli Haapakoski kirjassaan ”Olin saksalaisten vanki”. Artikkeli on sermones.fi:ssä päiväyksellä 7. marraskuuta 2007, hakusanat Pauli Haapakoski tai Lapin sota.

Haapakosken kirja kertoo suomalaisten usein tapahtuneesta itkusta ja kyynelistä kun jalkaisin kulkevaa vankijoukkoa vietiin Pohjois-Norjan kautta kohti Etelä-Norjaa ja Saksaa. Useasta kohdasta ilmenee heidän itkeneen kuin lapset.

Lapin sodan veteraanin, Nivalassa asuvan maanviljelijän ja eläkkeellä olevan kansanedustajan Väinö Raudaskosken silmiin nousevat kyyneleet vielä talvella 2007 - 2008 hänen kertoessaan kokemuksistaan Lapin sodassa. Kyyneleitä oli nenäliinalla pyyhittäväksi asti. Artikkeli ”Arktisen sodan historiaa ei vielä ole kokonaan kirjoitettu …” on sermones.fi:ssä päiväyksellä 14. helmikuuta 2008. Hakusanat Väinö Raudaskoski tai Lapin sota.

Raahelainen leskirouva kertoo myös oman miehensä aina välittömästi murtuneen, jos hän alkoi kertoa jotakin saksalaisten vankina olosta. Tämä sotilas on mainittu Haapakosken kirjassa.

Tornion maihinnousu, Lapin sodan avainoperaatio, ja sitä seuranneet taistelut 1. – 8. lokakuuta 1944 olivat uuden tutkimustiedon valossa huomattavasti rajumpia kuin on aiemmin luultu. Sodassa olleiden kertomuksista kyllä on käynyt selväksi, mistä oli kysymys. Kahdeksassa päivässä, yhden taistelun aikana, kaatui noin 450 suomalaista eikä 189 kuten aiemmassa historiankirjoituksessa on puhuttu.

Kuljun äskettäin ilmestyneen historiateoksen lopussa on Tornion taistelujen sankarivainajien nimiluettelo.

Lapin sota oli seurausta Moskovassa 19. syyskuuta 1944 allekirjoitetun välirauhasopimuksen sotilaallisista velvoitteista, joissa yhtenä kohtana oli saksalaisten karkottaminen Suomesta. Aseleponeuvottelujen ehtona oli ollut, että saksalaisten on poistuttava maasta 15. syyskuuta mennessä. Sekä saksalaisille että suomalaisille oli ollut selvää, ettei aikataulusta ole mahdollista pitää kiinni, kun eduskunta päätti aseleponeuvotteluista 2. syyskuuta.

Neuvostoliitto vaati sotatoimien aloittamista. Neuvostoliiton painostus synnytti aitoa pelkoa valloituksesta. Neuvostoliitolla oli jo asemat Suomen puolella Kuusamon ja Suomussalmen kirkonkylillä.

Lapin sodasta tuli hirvittävä kaikkine tuhoamisineen. Tässä varmaan toteutuivat 20. Vuoristoarmeijan komentajan kenraali Lothar Rendulicin sanat sotamarsalkka Mannerheimille syyskuun alussa 1944: ”Saksalaiset ja suomalaiset ovat maailman parhaat sotilaat… Jos heidän täytyisi taistella keskenään olisi kaatuneita 90 prosenttia”, kertoo Jukka Nevakivi, joka Lapin sodan tutkimuksissaan ”40 vuotta Lapin sodasta” kohdistaa kiitoksensa erityisesti hiljaisille rivimiehille, jotka seurasivat lippua ”vielä viimeisen kerran”.

Kaikki saksalaiset siviilit eivät ole edes tienneet Lapin sodasta, arktisesta sodasta. Ehkä kaikki Suomenkaan eteläisessä osassa asuvat eivät ole loppuun asti tiedostaneet, mitä saksalaisten maasta karkottamiseen kaikkinensa sisältyi. Valkoisten ristien laajat rivistöt Oulun ja Lapin läänien sankarihautausmailla kertovat tapahtumista. Osa laajoista ristien rivistöistä on Talvisodan ja Jatkosodan ajoilta, jolloin eräänkin kerran Jatkosodan alkuaikoina Pudasjärvellä haudattiin yhdellä kertaa kolmekymmentä sankarivainajaa (ks. hakusanalla ”Toivo Määttä”). Noita ristien rivistöjä kannattaa turistien ja lomalaisten käydä katsomassa.

Oli ollut toiveita saada saksalaiset lähtemään Suomesta toisin kuin sitten kävi. Kun suunnitelmissa ollut Kemin maihinnousu vaihtui Tornion maihinnousuksi, oli selvää että Suomi oli vaihtanut konkreettisesti puolta. Toiveet turvallisesta Kemin retkestä sammuivat rykmentin komentajan Wolf Halstin Tornion maihinnousun päiväkäskyllä 1.lokakuuta: ”… Muuta tietä rauhaan ei nyt enää ole…. Olkoon Jumala Kaikkivaltias kanssamme.”

Tornion kaappaus oli suunniteltu harhauttamaan Kemin maihinnousua. Kun sitä ei tapahtunutkaan, olisi ollut odotettavissa suunnitelmien muuttamista Torniossa. Niin ei tapahtunut.

Kuljun yksityiskohtaisista taistelukuvauksista kaupunkisotineen syntyy johtopäätös, että niin olisi tullut tehdä. Taistelut olivat niin rajuja ja tapahtuivat pienillä alueilla, jollaisilla suomalaiset sotilaat eivät välttämättä ainakaan kaikistellen olleet tottuneet taistelemaan Talvisodassa ja Jatkosodassa. Vaikka he olivat sodan sankareita.

III Armeijakunnan esikunta pysyi alkuperäisessä suunnitelmassaan. ”Ratkaisevaksi tekijäksi nousi sotilaallinen jäykkyys, sillä Siilasvuon mielestä annettua käskyä ei voinut perua. Siilasvuon periaatteellisuus muutti näytelmän käsikirjoitusta melkoisesti. Kun maihinnousun kohde vaihtui, tuli Osasto Pennasen osaksi sivurooli, kun taas Osasto Larjosta tuli pienillä resursseilla paljon vartija”, Kulju kirjoittaa.

Lauantaina 30. syyskuuta kello 21.30 maissa Larjo sai käskyn: ”Majuri Larjo. Halsti rykmentteineen saapuu sinne 1.10.44. Alkakaa toimintanne suunnitelmienne mukaisesti. Minä otan samanaikaisesti Ajossaaren haltuuni. Pennanen.

Lokakuun 1. päivänä 1944 tapahtunut maihinnousu Tornioon oli saksalaisille yllätys.

Suomalainen sotilas on Tornion valtauksessa jälleen maailman paras sotilas. Hän on urhea ja hän osaa toimia neuvokkaasti itsenäistä ratkaisua edellyttävissä tehtävissä. Jopa naurukin herähtää lukiessa Kuljun sotakuvauksia: ”Asentaja Sulo Jokivirta ajoi polkupyörällä Raumon suuntaan kotikonnuilleen Färinmäelle. Ennen Färinmäen tienhaaraa hän kiikkui vesisateessa tolppakengillä puhelinpylvääseen ja katkaisi linjapihdeillä yhteydet Kemin suuntaan sekä saksalaisten oman yhteyden Raumonjoen sillalle.

Varmuuden vuoksi Jokivirta katkaisi linjat vielä toisestakin kohtaa, jotta mahdollinen korjaaminen veisi enemmän aikaan. Tämä tapahtui kello 01.45:n tienoilla.”

Samoihin aikoihin luutnantti Toivonen katkaisi jokivartta pohjoiseen ja Rovaniemelle johtavat saksalaisyhteydet kansanopiston kohdalla Kivirannalla. Veikko Orkasalo kertoo Tornion sotaveteraanimatrikkelissa, että ainoastaan suomalaisyhteydet Röyttään ja pohjoiseen jätettiin toimimaan.

Tornion kaappaus alkoi aikataulussaan. Ensimmäiset laukaukset kuultiin kello 01.55 Yhteislyseon suunnalta, josta kaikui saksalaisten konepistoolisarjoja.

Rankat suomalaisen sotilaan urheudesta, kekseliäisyydestä ja nokkeluudesta kertovat kuvaukset Kuljun historiateoksessa jatkuvat. Kulju kirjoittaa: ”Kersantti Veijo Kärki ja sotamies Tarkiainen olivat napanneet Hallituskadun ja Rantakadun (nykyinen Jääkärinkatu) kulmassa saksalaisten puhelinlangat palokeksin koukulla poikki, minkä jälkeen Yhteislyseon portilla olleet vartiomiehet avasivat tulen sabotoijien suuntaan. Palokeksin ansiosta Kärki ja Tarkiainen pystyivät tekemään tuhotyönsä kadunkulman takaa, joten saksalaisten luodit eivät heitä tavoittaneet.”

”Välikadulla Yhteislyseon matematiikan lehtori, korpraali Ahti Kantanen meni kysymään vartijalta tupakkaa ja ensimmäisten laukausten jälkeen nappasi tämän syleilyynsä painiharjoittelun tuomalla rutiinilla”. ”Ponkala tarrasi vartijan kivääriin ja avuksi tullut toinen suomalainen nukutti hänet nyrkiniskulla…. Toinen vartija pääsi kuitenkin pakenemaan… Museon portilla oli vartija tyrmätty takaapäin.”

Röytän satamasta suomalaisia sotilaita kuljettaneella veturilla vaunuineen olisi myös paljon kerrottavaa. Veturi ”Killen” piti palvella saksalaisia, kuitenkin kuin ajatus hiljaa ja huomaamatta se lipui Tornion asemalta saksalaisen komendantin nenän edestä kohti Haaparantaa hakemaan tyhjiä vaunuja suomalaisten tarpeisiin. Veturinkuljettajan ja junamiesten neuvokkuus oli tässäkin omaa luokkaansa.

Tornion kaupunkia ei oltu evakuoitu. Sunnuntaiaamuna ihmiset heräsivät sotaan kaduillaan.

Jälkiviisautena syntyy ajatus, olisiko sittenkin kaupunkisota pitänyt välttää ja odottaa kaikkien suomalaisjoukkojen saapuminen kaupunkiin. Kaupungin asukkaat olisi ehditty evakuoida. Saksalaisilla ei ollut vielä tuohon aikaan Torniossa vahvoja joukkoja. Suuri maihinnousu olisi ilman muuta synnyttänyt taisteluita, mutta olisiko verenvuodatus sittenkin ollut vähäisempää kuin pitkittynyt taistelu kaupungissa ja kaupungin lähiympäristössä. Suomalaisia kaatui 450.

Torstain 5. lokakuun päivän taistelukuvauksissa on muun muassa ranualaisen 25. Tykkikomppanian vetovaunun kuskin kohtalo. ”Hänen tarinansa kuvaa hyvin Tornion ratkaisutaisteluiden armottomuutta”, Kulju luonnehtii. ”Irtaantumisvaiheessa Kuusela päätti jäädä ampumaan lähestyviä saksalaisia tykillään, jonka miehistö oli jo lähtenyt …. Huomaamatta pusikosta lähestynyt nuori saksalainen ampui Kuuselaa takaapäin, jolloin luoti lävisti peräaukon ja tuli rintalastan alta ulos. Osuman jälkeen Kuusela tipahti viereiseen kuoppaan, josta vihollinen veti hänet jaloista ylös. Saksalainen käänsi vatsallaan maanneen Kuuselan tarkastaakseen osumansa tuloksen. Kuusela tempaisi haavoittuneenakin saksalaisilta jalat alta, kierähti päälle ja kuristi vihollisen hengiltä. …”

Jonkin ajan päästä Kuusela menetti tajuntansa ja heräsi ruotsalaisessa sairaalassa. Hän jäi henkiin.

Kulju toteaa vielä 5. päivän taisteluista. ”Kuusela selvisi seikkailustaan hengissä, mutta kaikkien suomalaisten muistot lokakuisesta torstaiaamusta eivät ole yhtä sankarihohteisia”. Linjojen murtuminen oli monelle liikaa ja taisteluista myös paettiin jopa rajan yli Ruotsin puolelle.

”Suurin osa suomalaisista kuitenkin noudatti sotilasvalan velvoittamina käskyjä loppuun saakka”, Kulju korostaa. Tornion valtauksen rajuista tilanteista paenneet sotilaat myös yleensä palasivat joukko-osastoonsa, kun olivat saaneet hallintaan itsensä.

Lokakuun 5. päivän Raumonjoen sillan synkän illan taisteluissa myös osa miehistä pakeni. Karkurit etsittiin ja heidät palautettiin. Karkurit joutuivat peräjälkeen Pajarin, Halstin ja Linnakorven haukuttaviksi. Olisikohan saksalainen sotilaskuri teloittanut miehet siihen paikkaan?

Suomalaisen sotilaan luonnetta, myös sen herkkää ja asiallista puolta, kuvaa Kuljun teksti: ”Yksi Tornion taistelujen ominaispiirteistä oli, että linjasta kävelemään lähteneet palasivat yleensä hetken rauhoittumisen jälkeen varsin nopeasti ruotuun ja hoitivat jälleen velvollisuutensa. Rintamakarkuruus oli marginaali-ilmiö.”

Taisteluiden epätoivoisuudesta kertoo, että esimerkiksi Jalkaväkirykmentti 11 oli menettänyt viiden ensimmäisen taistelupäivän aikana noin 700 miestä haavoittuneina tai kaatuneina. Saksalaisten tykistön voima oli aiheuttanut kolmen edellisen päivän aikana pakokauhua, mikä oli johtanut linjojen murtumiseen. Oulun jälkeen lepo oli jäänyt minimiin, lämmintä ruokaa ei saatu ja vaatteet olivat märkinä koleasta syyssateesta.

Tuossa tilanteessa Halsti päätyi ratkaisuun, jossa kaikki rykmentin johtavat upseerit komennettiin etulinjaan henkisen selkärangan säilyttämiseksi. Raumolla odotettiin ratkaisutaistelujen alkamista tilanteessa, jossa suomalaisten tiedot vihollisen vahvuudesta olivat edelleen ylimalkaisia. Kartatkin olivat huonoja.

Raumolla sotilaat kuuntelivat vakavin ilmein Alavojakkalan suunnasta kuuluvia rajujen taistelujen ääniä.

Tykistö saatiin Tornioon vasta 6. lokakuuta. Jälleen voisi tehdä Tornion valtauksen suunnittelijoille kysymyksen, miksi valtaus aloitettiin ilman tykistöä?

Suomalaisia oli Torniossa ratkaisutaistelujen alkaessa 10 pataljoonaa, ja lisää miehiä laivattiin Oulussa. Lisäksi Siilasvuo ilmoitti Päämajalle, että tarvittaessa Tornioon siirrettäisiin kolmaskin divisioona. Ennen kaikkea suomalaiset joukot saivat tuekseen kaivattua tykistöä.

Tykistön komentajana Torniossa oli everstiluutnantti Mäkiprosi. Ensimmäiset tarkistuslaukaukset ampui Kenttätykistörykmentti 16:n ensimmäisen patteriston kolmas patteri Pirkkiön koulun asemista 6. lokakuuta kello 08.45 sekä Kivirannan että Raumon suuntaan. Muut 11 tykkiä saatiin asemiin aamupäivän kuluessa. Toinen patteri oli ampumavalmiina kello 11 Oxön tien varressa, ja ensimmäinen patteri oli asemissa puolitoista tuntia myöhemmin sisarpatteriensa välimaastossa, kirjoittaa Kulju, jonka tutkimusten lähdeaineistona ovat muun muassa Tornion taisteluiden sotapäiväkirjat.

Pirkkiöstä ammuttiin kolmessa päivässä 1 993 laukausta, mikä oli lähes kolmannes kaikesta suomalaisen tykistön ammuskulutuksesta Lapin sodassa. Heti suomalaisen tykistön ensimmäisten ammuntojen jälkeen saksalaiset aloittivat Pirkkiön tuliasemien tuhoamisyritykset. Saksalaiset saivatkin osuman Pirkkiön kouluun, joka syttyi palamaan ja tuhoutui täysin. Vihollisen tykistötulesta tuhoutuivat myös Tikkalan talo ja Ponkalan navetta. Myös Pirkkiössä siviilejä jäi taisteluista huolimatta kotikonnuilleen ”… Kuljun vanha isäntä oli jäänyt kotia ja karjaansa hoitamaan. … Vesiämpärit kädessä vaari oli kiertänyt rakennuksia tulipalojen varalta., …”

Tämäkin taistelukuvaus on tyypillistä Tornion taisteluille. Siviilit seassa, jopa nainen kuljettamassa tiellä lehmiä tai se suomalainen nainen, joka tuli polkupyörällä ilmoittamaan suomalaisille missä oli saksalaisia ja enempää puhumatta käänsi pyöränsä ja palasi tietä takaisin.

Tornion valtauksen mahdottomissa tilanteissa myös upseeri saattoi palaa loppuun. Tilalle vaihdettiin toinen komentaja.

Torniojoki oli sodan ja rauhan raja. Joen takaa loistivat mainosvalot ja joen rannalle kerääntyi yleisöä seuraamaan sotanäytelmää aitiopaikalta. Evakot katselivat eri tavoin kuin ruotsalaiset.

Tornion valtaajat saivat lisää joukkoja kun jalkaväkirykmentti 50:n kolmas pataljoona saapui satamaan 4. lokakuuta ja muut rykmentin osat vuorokautta myöhemmin. Ks semones.fi:n artikkeli hakusanalla ”Väinö Raudaskoski”.

Raudaskosken Lapin sodan muistoissa on ensimmäisinä kokemuksina näky Röytän satamassa, joka ennen Jr 50. saapumista oli ollut jo monenlaisten tapahtumien näyttämönä.

Suomen sodissa ovat naiset olleet yhtä urheita kuin miehet. Mutta oli myös muita kuin isänmaallisia naisia. Tornion taisteluissa ja muiden Lapin sodassa olleiden kuvaukset saksalaisten mukaan lähteneistä suomalaisista naisista eivät ole kauniita eivätkä mieltä ylentäviä. Liittyivätkö Raudaskosken näkemät kuolleet alastomat naiset jotenkin niihin ilmiöihin, joista Kulju kirjoittaa?

Nuori raahelainen nainen ryntää pistooli kädessä saksalaisten upseerien talosta kohti suomalaista sotilasta. Kulju kertoo saksalaisten upseerikerhon, Lipon talon, valtauksesta. Lipon talo sijaisi keskellä korttelia Rantakadun ja Eliaksenkadun kulmassa, joten saksalaiset pystyivät tulittamaan hyökkääjiä joka suunnasta. Suomalaisten tarkoituksena oli vallata talon alakerta. Siihen käytettiin myös panssarikauhua, jonka ammuksista talo syttyi palamaan. Osumien jälkeen suomalaiset hyökkäsivät pihalle vastaanottamaan palavasta talosta pakenevia saksalaisia, ”joiden joukossa oli nuori raahelaisnainen pistooli kädessä”, Kulju kertoo. Palosta hengissä selvinneet saksalaiset otettiin vangiksi lukuun ottamatta johtavaa upseeria, joka pihalla ampui itsensä.

Teoksessa puhutaan vakoilijaksi ryhtyneistä suomalaisista naisista, ”saksalaisten ystävättäristä”, joista Halsti kirjoittaa kirjassaan ”Suurin osa tarinoista on puhdasta roskaa, mutta rykmentin alueella sattui kyllä muutamia riidattomia vakoilutapauksiakin jotka ilmeisesti olivat juuri tällaisten naisten suorittamia”.

Pikku-Berlinin alkoholivaraston löydyttyä Kuljun teoksessa mainitaan juopuneet ja sotilaita lisää juottaneet naiset. Kun rykmentin upseerit saapuivat pitämään järjestystä Tornion aseman alueelle, ”odotti heitä näky, joka oli kuin suoraan helvetistä”, Kulju luonnehtii. Halsti puhuu kirjassaan varuskuntahuorista. ”Rautatieaseman odotushuoneessa kaatoivat umpihumalaiset varuskuntahuorat saksalaisten sinne hylkäämät vaikeasti haavoittuneet täyteen viinaa – joukossa oli vatsaan ammuttuja – jaellen välillä lattialla, veren ja oksennuksen keskellä suosionosoituksia päihtymystään hurjistuneille miehillemme. Niinpä niin, mitäpä me sotilaat emme ole joutuneet näkemään! Sota on ristiriitoja ja intohimoja täynnä. Suurin jalous ja eläimellisin meno viihtyvät sen polulla vierekkäin.”

Kuljun 254-sivuinen tutkimus sisältää runsaasti yksityiskohtia. Heikkurinsaaren torjuntavoittoon päättyneissä taisteluissa 6. lokakuuta kuolleiden majuri Valkosen ja luutnantti Ahon käsissä olivat sormukset, jotka he olivat saaneet keväällä lahjaksi saksalaisilta Uhtualla. Suomalaiset pataljoonat löivät Heikkurinsaaressa samat saksalaispataljoonat, jotka he olivat vaihtaneet Uhtuan lohkolla maaliskuussa. ”Karuimmissa tilanteissa tutut upseerit joutuivat tappamaan ja haavoittamaan toisiaan kasvotusten”, kertoo Kuljun tuskallinen teksti.

Entisen aseveljeyden kolkosta tunnelmasta kertoo, että maastoon jääneet haavoittuneet saksalaiset huusivat Halstia jopa nimeltä hokien auttamaan, kun tämä kävi myöhemmin illalla katsomassa taistelujen jälkiä. Saksalaiset jättivät haavoittuneet sotilaat kentälle. Heillä ei ollut suomalaisen sotilaan periaatetta ”veljeä ei jätetä”.

Suomalaiset saavuttivat Heikkurinsaaren torjuntavoiton ”raskaalla hinnalla”. Saksalaisten tappiot olivat vielä rajummat, Kulju kertoo. Iltaan mennessä Vuoristojääkärirykmentti 206:n toisesta pataljoonasta oli jäljellä vain joukkueellinen taistelijoita. Kahdesta vajaasta pataljoonasta koottiin vajaan pataljoonan verran miehiä.

Sekä saksalaiset että suomalaiset olivat päättäneet ratkaista Tornion taistelut 6. päivänä lokakuuta. Saksalaiset olivat koordinoineet yhteishyökkäyksen alkamisajankohdaksi aamuviiden. Suomalaisten suunnitelmana oli aloittaa hyökkäys kello kuusi. Pajarin suunnitelma perustui mottitaktiikkaan. Raumojoen ja Keroputaan puolustuslinjojen välissä pohjoissuunnassa oli aukkoa, josta oli mahdollista päästä koukkaamaan Muoniontielle vihollisen selustaan. Koukkaus annettiin tehtäväksi Tornioon Röytän sataman kautta saapuneelle eversti Martti Ahon johtamalle Jalkaväkirykmentti 50:lle, jonka sotapäiväkirjat tapahtumista ovat tarkkoja. Muihin sotapäiväkirjoihin ei ole niin luottamista, koska niiden tekemisessä ajateltiin Neuvostoliiton reaktioita, jos sota saksalaisia vastaan hävittäisiin.

Kulju arvioi, että kun tilanne Tornion taisteluissa oli kriittisin, suomalaiset joukot taistelivat samalla sitkeydellä kuin edellisenä kesänä puna-armeijaa vastaan. Aikalaisten kertomusten mukaan saksalaisten hyökkäys oli täysin kuolemaa halveksivaa. Hyökkääjät pyrkivät täyttämään käskynsä sananmukaisesti viimeiseen mieheen ja patruunaan. Saksalaisilla oli myös epäonnea, sillä miehiä kaatui oman tykistön iskussa.

Kivirannan – Alavojakkalan suunnan ratkaisua varten perustettiin Taisteluosasto Heiskanen, johon kuuluivat Jalkaväkirykmentti 50, Ketosen pataljoona (II/JR 53), Terhon pataljoona (I/JR 53), Malmivaaran pataljoona (I/53), Jalkaväkirykmentti 8:n jääkärikomppania ja 13. Kranaatinheitinkomppania. Tavoitteena oli lyödä saksalaiset idän suunnasta hyökkäyksellä, jonka tulisi tekemään Jalkaväkirykmentti 50 vahvennettuna jääkärikomppanialla. Kun puolustuslinja oli Keroputaalla, oli tavoitteena siis rakentaa perinteinen suomalainen motti.

Tornion taisteluissa vetäytymisvaiheeseen päätyneet saksalaiset kohtasivat piirityksen. Jalkaväkirykmentti 50 oli rakentanut Kivirannan ja Alavojakkalan kylien rajamaastoon motin. Jr 50 oli lähtenyt koukkaukseen aamulla kello viiden aikaan eli samaan aikaan, jolloin saksalaiset aloittivat hyökkäyksen Kivirannalla Keroputaan linjalla. Suomalaisten koukkaus oli pohjoisen suuntaan Keroputaan ja Raumonjoen välisessä maastossa Raumon koulun lähellä.

Motituksen hinta oli kova, sillä suomalaisen Jalkaväkirykmentti 50 yhden päivän tappioina oli 28 kaatunutta ja 88 haavoittunutta. JR 50 oma historia (artikkeli 14.2.2008 hakusana ”Väinö Raudaskoski”) on kirjannut 27 kaatunutta, joista upseereita oli kaksi, aliupseereita viisi ja miehistöä 20. Haavoittuneissa oli upseereita viisi, aliupseereita 16 ja miehistöä 67.

Kulju kertoo, että Kivirannan ja Alavojakkalan taistelujen kokonaistilanne muuttui, kun JR 50 kiersi saksalaisten selustaan Alavojakkalassa ja saartorengas oli kiinni. Kolmen saksalaisen pataljoonan noin 3000 miestä oli motissa. Lännessä mottia rajasi vuolas Tornionjoki.

Saksalaisilla oli nyt neljä vaihtoehtoa: murtautua taistellen motista, paeta Tornionjoen yli Ruotsiin, antautua sotavangiksi Venäjälle tai kuolla. Mottitaistelun lopputulos oli näiden kaikkien sekoitus, Kulju toteaa.

Lokakuun 7. päivä oli saksalaisten kannalta synkimpiä koko pohjoisella sotaretkellä, sillä puna-armeija aloitti ylivoiman turvin aamulla Petsamon lohkolla hyökkäyksen.

Petsamon nikkeli oli tärkeä sekä saksalaisille että Neuvostoliitolle. Suomalaiset tehtaanjohtajat olivat jättäneet tehtaan hyvään käyttökuntoon. Avaimen piilopaikalla oli merkitystä.

Tornion taisteluissa näkyi suomalaisten ja saksalaisten taistelutaktiikkojen erilaisuus. Suomalaiset pyrkivät motittamaan ja saksalaiset suosivat suoria hyökkäyksiä tehokkaiden tykistövalmistelujen jälkeen.

Mottiin joutuneet saksalaiset olivat ahdingossa. Helposti ei mennyt motittajillakaan. Haavoittuneita jouduttiin kantamaan 7 – 9 kilometriä. Kuormastot olivat vielä Oulussa ja huopia oli vain muutamia. Haavoittuneiden vaatteet olivat märät ja he olivat viluisia. Useat haavoittuneet olivat shokissa ja monelle matka jäi viimeiseksi.

Suomalaiset motittajat olivat saaneet lämmintä ruokaa vasta 7. päivä lokakuuta eli neljä päivää Oulusta lähdön jälkeen. Tulenjohtajilla ei ollut puhelinta ja komennot välitettiin pataljoonan komentopaikalle huutoketjulla. Saksalaiset seurasivat mihin kohtaan huutaminen loppui … Seitsemäs lokakuuta kaatui 12 sotilasta ja 36 haavoittui.

Kello 14 alkoi tykistövalmistelu, jollaisen suomalainen jalkaväki olisi tarvinnut Torniossa alusta saakka. Kenttätykistörykmentti 16:n ensimmäinen patteristo ampui mottiin 352 laukausta.

Saksalaisia oli vielä myös kaupungin keskustassa. Seminaarissa oli saksalaisten sotasairaala. Kuljun mukaan ”Jos saksalaisten pako Seminaarista oli pirullinen temppu, alkoivat juonet olla vähissä Kivirannan – Alavojakkalan motissa.

Kulju kuvaa mottitaisteluja. Kello 12.30 saksalaiset aloittivat kuudennen hyökkäyksen, ”jossa verta ei todellakaan säästetty”. Seitsemännen komppanian linja piti tappioista huolimatta, ja rynnäköivät saksalaiset kaatuivat suomalaisten asemien eteen. Noin kello 14.30 saksalaiset olivat antautuneet muutamia yksittäisiä taistelijoita lukuun ottamatta. Motin loppuvaiheessa jotkut saksalaiset tekivät itsemurhan.

Saksalaisen Konekiväärikomppania 13:n historiikki kertoo:
”Se oli taistelun loppu Tornion pohjoispuolella. Suomalaisista ja saksalaisista oli tullut vihollisia, aseveljistä voittajia ja voitettuja, vangittuja ja valtiaita. Se oli katkera loppu pataljoonalle, joka oli vuosikausia selvinnyt ilman tällaista verenvuodatusta. Nyt oli kuolleita Tornion niityillä ja pelloilla enemmän kuin kaikkina näinä vuosina yhteensä. Haavoittuneiden määrä oli epätavallisen suuri. Komppanian johtajista kaatuivat yliluutnantit Kiefer ja Erhard, esikuntavääpeli Bischof. Liian moni sotilas menetti henkensä. Valitettavasti tarkkoja lukuja ei ole. … Monet haavoittuneet, joukossa toisen ja kolmannen komppanian johtajat kapteeni Cremer ja kapteeni Bellman, ja ne, jotka näistä kauhuista hengissä selvisivät, vangittiin ja kuljetettiin … Venäjän vankileireillä he viruivat aina vuosiin 1948 – 49 ja pitempäänkin.”

Kulju kuvaa Kivirannan - Alavojakkalan motin laukeamisen jälkinäytöstä: ”Iltapäivällä Suomen III Armeijakunnan upseerit saapuivat paikalle seurassaan venäläinen eversti, joka sai nyt todisteita välirauhansopimuksen täyttämiselle. Motin alueelta löytyi kaatuneiden lisäksi runsaasti sotasaalista itänaapuriin toimitettavaksi. Venäläiseversti saattoi tyytyväisenä tarkastella edustamansa suurvallan politiikan jälkiä, kun samaan aikaan suomalaiset kantoivat kaatuneitaan tien varteen viimeistä matkaa varten. Saksalaiset kaatuneet jätettiin pitkäksi aikaa kentälle todisteiksi taistelujen rajuudesta. … ”

Kulju ei mässäile sodan kauhuilla, mutta jos jollakin tämän päivän ihmisellä elämän ja sodan realiteetit ovat hukassa, voisi Kuljun teoksen lukeminen olla hyväksi. Itsensä huonoon fyysiseen kuntoon päästäneen nykyisen nuoren ikäpolven kannattaisi myös tutustua sodan vaatimiin rasituksiin ja suorituksiin. Historiattomien pintaliitäjien tulisi ehdottomasti opiskella Suomen historiaa, opiskelun voisi aloittaa vaikka Kuljun teoksesta ”Tornion maihinnousu 1944. Lapin sodan avainoperaatio”.

Sodan etiikka ja moraali ovat myös sodan käyntiä.

Heikkurinsaaren 6. lokakuuta jälkeisinä päivinä 8. päivänä lokakuuta suomalainen Linnakorven pataljoona marssi Raumojoen yli kohti saksalaisten tyhjiksi jättämiä asemia. Taistelupaikan kahlaamossa makasi vanhempi saksalainen aliupseeri ainoastaan kasvot veden pinnalla. Suomalaiset toimittivat miehen sairaalaan. Henkitoreissaan olevia haavoittuneita oli kolmisenkymmentä rantakivikossa, pelloilla ja eräässä ladossa. Kylmä sade oli liottanut viimeisiäkin elämänrippeitä liikuntakyvyttömistä sotureista, jotka olivat sitomattomina vuotamassa kuiviin. Ladossa maanneita ruhjoutuneita miehiä oli vaikea tunnistaa enää ihmisiksi.

”Saksalaisten sodankäynti oli julmuudessaan merkillistä”, Kulju arvioi. Sotilaita motivoitiin Tornion taisteluissa sillä, että Seminaarin sairaalassa olleet omat miehet piti pelastaa joutumasta venäläisten vankileirille. ”Taistelussa haavoittuneet jätettiin kuitenkin monesti armotta oman onnensa nojaan”.

Kulju päättääkin teoksensa taisteluista kertovan osan sanoihin: ”Venäläisiä ja saksalaisia vastaan käytyjen sotien jälkeen ei ole sattumaa, että veteraanit jaksavat edelleen muistuttaa suomalaisten ’kaveria ei jätetä’ periaatteen merkityksestä”.

Teos päättyy osaan neljä ”Tornio oli kohtalomme”. Toteamus on saksalaisen Konekivääripataljoona 13:n historiikistä.

Kulju arvioi myös suomalaisten sotilaiden alkoholikulttuuria sekä ajoittaista sotilaskurin höltymistä. Alkoholin käyttöä Tornion tapahtumiin ei voi kiistää, mutta toisaalta sitä ei kannata korostaa, hän sanoo. Teoksessa on kuvauksia sotilaista, jotka käyttivät hyväkseen Pikku-Berliiniin jäänyttä suurta alkoholivarastoa. On myös kuvauksia suomalaisten komentajien reagoinneista. Kun Halsti komentopaikallaan kertoi puhelimessa uutisia Pajarille, hän samalla puhuessaan heitti erään divisioonan esikunnan viestiupseerin pää edellä portailta alas. Kovan kohtelun saanut mies oli umpihumalassa.

Mika Kulju, Tornion maihinnousu 1944. Lapin sodan avainoperaatio. Ajatus Kirjat 2009.

Yksi kommentti
Jätä kommentti »

  1. Kiitos hyvästä sotakirjasta ja sitä myöten mielenkiintoisista lukuhetkistä. Kirjailija on varmaan Tornion seudun maastojen erikoistuntija. Tapahtumat ovat oikeissa paikoissa.

    Ystäväni, Sotaveteraani kertoo taistelleensa JR 1:ssä Lapin sodan loppuun Kilpisjärvelle asti. En kuitenkaan huomannut ko. rykmentistä olleen kirjassa muuta mainitaa kuin eräässä kartassa nimi.

    Ystävällisesti

    A.P.

Jätä kommentti

CAPTCHA Image Audio Version
Reload Image