Romaaniin uskova ja luottava odottaa romaania, joka kykenisi avaamaan eurooppalaisten eksistentiaalisen muistin omasta Euroopastaan. Romaani olisi esteettinen tihentymä Euroopan ytimestä.

”On hetkiä, jolloin suuren romaanin puuttuminen on korvaamaton menetys”, kirjoittaa kirjailija Milan Kundera esseekokoelmassaan ”Esirippu”.

Eurooppa on ennen kaikkea muuta kuin rahataloutta ja sen sisäisiä taisteluita, vaikka juuri niistä puhutaan kun kysymys on tämän päivän Euroopasta. Olli Kivinen sanoo kolumnissaan, että ”Yhdentymisen ydin on politiikka, ei talous” (H.S. 26.3.2013). Euroopan yhdentymisen ydin on politiikassa, ei taloudessa.

Euroopan ydin on sen henkisissä arvoissa.

On henkilökohtainen oleminen.

Kundera oli kokenut kotimaansa Tšekkoslovakian miehityksen elokuussa 1968. Hän tunsi tapahtumien historialliset faktat, mutta eksistentiaalinen muisti tiesi enemmän. ”Tiedän, millaista on kokea oman kansakuntansa kuolema.” Yksikään ranskalainen tai amerikkalainen ei voi sitä tietää.

Eksistentiaalinen muisti tietää enemmän kuin arkimuisti. Unkarilaisen Nobel-kirjailijan Imre Kertészin kerrotaan jo evakuoineen arkistonsa Unkarista reagointina perusoikeuksien horjumiseen. Tästä kertoo Veli-Pekka Leppänen Helsingin Sanomien Alaviitteen artikkelissaan Suomi-Unkari Seuran seminaarista (H. S. 30.4.). Kertesz tietää, mitä olivat Saksan keskistysleirit, sitä eivät kerro pelkät faktat, sen ilmaisee eksistentiaalinen muisti.

Euroopasta tulisi saada eksistentiaalisen muistin kirjoittama romaani. Se olisi finanssipolitiikka ja euroja ja se olisi Euroopan arvojen historiaa ja arvojen sisältöä. Mutta se olisi ennen kaikkea asioiden ytimeen menemistä, jonka vain romaani voi tehdä. Näin voi päätellä Kunderan esseekokoelman ”Esirippu” (Siltala 2013) perusteella.

Romaanin tehtävä on repäistä asioiden ja ilmiöiden, historian, edessä oleva esirippu. Näin teki Miguel de Cervantesin Don Quijote ja ”maailma avautui koko proosansa koomisessa alastomuudessa”. Juuri näin tulee romaanin tehdä ja vain romaani kykenee siihen. (huom. Don Quijoten uusi suomennos WSOY 2013) Kunderan seitsemän esseetä valaisee tätä romaanin logiikkaa, jossa Don Quijote on yksi merkittävimmistä tutkimuskohteista.

Myös Kundera kaipaa Euroopasta romaania, jossa etsittäisiin identiteettiä filosofian ja taiteen peilistä. Tosin Kundera itse on pessimistinen Eurooppansa suhteen jo vuonna 2005, jolloin ”Esirippu” ilmestyi Ranskassa. Hän kysyy, missä se peili sitten on. ”Mistä voisimme etsiä kasvojamme?”

Toisessa kolumnissaan (H.S. 23.4. 2013) Kivinen tarjoaa peiliksi Euroopan perusoikeuksia. Kivinen kehottaa EU:ta ryhdistäytymään ja valvomaan perusoikeuksia. ”Unionin peruslähtökohtia ovat kansanvaltainen poliittinen järjestelmä, kansalaisvapauksien rikkumattomuus, oikeusvaltioperiaatteen toteuttaminen ja vallanjaon pyhä kolminaisuus: päätösvalta kuuluu vapaissa vaaleissa valitulle kansanedustuslaitokselle, toimeenpanovalta sen luottamusta nauttivalle hallitukselle ja tuomiovalta riippumattomalle oikeuslaitokselle.”

Perusoikeuksien valvominen kuitenkaan ei ole huutamista, jota näinä päivinä on eri yhteyksissä harjoitettu Suomessa ja Suomen rajojen ulkopuolella. Saksassa sitä osattiin harjoittaa Hitlerin aikana. Siihen ei tule palata. Perusoikeuksien valvominen on tahdon asia.

Romaanin historiaan kuuluvan romaanin tulee olla Weltlitteraturia, maailmankirjallisuutta. Tämä ei sulje pois kansallista kirjallisuutta, joka jää nurkkakuntaiseksi ellei sitä sijoiteta laajaan kontekstiin. Kundera itse on esimerkki kirjailijasta, joka on tämän toteuttanut. Hän muutti Pariisiin vuonna 1975, mutta edelleen kokee olevansa lännen kulttuuria edustava tšekkiläinen. Hän palaa esseissään toistamiseen Jan Husin, uskonpuhdistaja Martti Lutherin edeltäjän ja Johan Amos Comeniuksen suureen kieleen, tšekinkieleen, joka oli jo melkein kadonnut kouluista, virastoista ja kirjastoista, mutta 1800-luvun tšekkiläiset kirjailijat ja taiteilijan lyhyessä ajassa herättivät uinuvan valtion unestaan.

Kundera olisi halunnut tietää, mistä noiden tšekkiläisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden isänmaallisuuden houkutin oli lähtöisin. .”Kenties romaani, suuri romaani, olisi voinut saada minut ymmärtämään, miten tuon ajan tšekit olivat kokenee päätöksensä. Paitsi ettei sellaista romaania kirjoitettu.”

Kundera olisi tarvinnut eksistentaaliseen muistiinsa suuren romaanin ajalta, josta hänellä kyllä oli historiallista faktaa, mutta ei ollut sitä toisenlaista tietoa, ”sellaista joka, kuten Flaubert olisi sanonut, menee historiallisen tilanteen ’ytimeen’, tavoittaa sen inhimillisen sisällön”.

”Maailmankirjailijana” tunnettu Kundera muistelee esseissään, ettei henkilökohtaiselle kokemukselle mikään vedä vertoja. Hän oli 1970-luvun lopussa saanut luettavakseen erääseen hänen romaaniinsa esipuheeksi kirjoitetun käsikirjoituksen. Siinä ”arvossapidetty slavinisti” vertasi häntä imartelevaan sävyyn Dostojevskiin, Gogoliin, Buniniin, Pasternakiin, Mandelstamiin sekä venäläisiin toisinajattelijoihin. Kundera kauhistui ja kielsi esipuheen julkaisun. Hän tunsi muuttuvansa toiseksi venäläisten seurassa, vaikka arvostikin heitä. ”Muistan ikuisesti sen oudon ahdistuksen, jonka tuo teksti minussa synnytti: siirrettynä vieraaseen kontekstiin tunsin eläväni kuin karkoitettuna.”

Sijoitettuna vieraaseen kontekstiin Kundera tunsi tulleensa satutetuksi elämänsä ytimeen, sen inhimilliseen sisältöön. Kokemus kuvaa eksistentiaalisen muistin henkilökohtaisuutta, subjektiutta ja herkkyyttä, vereslihalla olemista.

Muissakin yhteyksissä Kundera puolustaa oman kansansa kulttuuria tehden selväksi sen kuulumisen lännen kulttuuriin ja ilmapiiriin. ”Tšekkien historia, siinä missä puolalaisten, slovakkien, kroaattien tai sloveenien (tai unkarilaisten, jotka eivät ole vähimmässäkään määrin slaaveja) on täysin länsimainen: gotiikka, renessanssi… läheiset suhteet germaaniseen maailmaan… Sillä ei ole mitään tekemistä Venäjän kanssa, joka oli kaukana, kuin toinen maailma.”

Kundera palaa Jan Husiin. Pléiade-sarjan Maailmanhistorian Slaavilainen maailma-nimisessä luvussa ”suuri tsekkiläinen Jan Hus erotetaan armotta englantilaisesta Wyclifistä (jonka oppilas hän oli) samoin kuin saksalaisesta Lutherista (joka piti häntä edeltäjänään ja oppi-isänään). Kun Hus poltetaan roviolla Konstanzissa, hänet tuomitaan viettämään synkeää iankaikkisuutta Iivana Julman seurassa, jonka kanssa hän ei halua vaihtaa edes puolikasta sanaa.”

Kunderan Weltliteratur ja kansallinen kirjallisuus ovat siis sisäkkäisiä. Tässä lienee evästystä myös Euroopan politiikkaan. Se ei voi pitää tavoitteenaan ytimestään saakka henkistä yhdentymistä. Yhdenkään eurooppalaisen eksistentiaalinen muisti ei siihen suostu tai ei suostuisi. Tulisi kokemus vieraaseen kontekstiin sijoittamisesta ja karkoitettuna olemisesta.

Eksistentiaalinen kokemus Euroopasta, olemisesta Euroopassa jää odottamaan romaania – sitä oikeaa – esteettistä tihentymää Euroopan ytimestä. Sitä suurta romaania, joka menee tilanteen ja asian ytimeen ja jota Kundera tutkii seitsemässä esseessään.

Milan Kundera, Esirippu. Tutkielma seitsemässä osassa. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2013. Suom. Ville Keynäs.