Ihminen on transsendoiva, yliajallisiin reagoiva. Hän reflektoi, pohtii omaa olemassaoloaan, kurkottaa yliajallisiin kysymyksiin. Hän reflektoi eksistenssiään, olemassaoloaan ja katsoo myös olemukseensa, essentiaan.

Runoilija, rovasti Niilo Rauhala sanoittaa kokemuksensa.

Nyt tarvitaan
kirkas käsi
piirtämään maailma
syvyyden päälle.

Nyt katseet
eivät riitä.

Olisiko Pariisin satiirilehden toimitukseen tammikuussa tehty terrori-isku jäänyt tapahtumatta, jos filosofioiden ja filosofien luvatun maan, Ranskan, perustuslakiin olisi ollut kirjattuna ihminen transsendoivana, yliajallisiin reflektoivana, uskonnollisena?

Ranskassa uskonto on rajattu kokonaan julkisen elämän ulkopuolelle ihmisten yksityisasiaksi. Kouluissa ei ole uskonnonopetusta. Järjestelmää kutsutaan nimellä laïcité. Ranskalaisessa mallissa maahanmuuttajilta on edellytetty sulautumista eli assimilaatiota valtaväestöön.
Onko ranskalaisessa assimilaationmallissa kohdattu lähimmäinen kultaisen säännön etiikkaa noudattaen kuin kohtaisi itsensä?
Jokainen ihminen kohtaa itsessään yliajallisuuden, vaikka ei olisi mitenkään uskonnollinen tai filosofinen. Jokainen ihminen tässä mielessä on uskonnollinen.

Suomessa uskonnon ja omantunnonvapaus (PL 11§) sekä sananvapaus (Pl 12§) ovat perustuslain säätämiä Suomen kansalaisen perusoikeuksia. Suomen rikoslaissa (17. luku 10§) on säädetty myös uskonrauhasta.

Suomalainen monikulttuurisuusmalli kulttuuristen vähemmistöjen ja maahanmuuttajien kohtaamisessa on integraation eli kotouttamisen malli. Siinä tuetaan maahanmuuttajien kykyä osallistua tasaveroisesti kaikkien muiden kanssa työelämään ja yhteiskunnan toimintaan ja samalla tuetaan myös heidän oman kielensä, uskontonsa ja muun kulttuurinsa säilyttämistä.

http://www.sermones.fi/2015/01/suvaitsevaisuus-%E2%80%93-mita-se-on-suvaitsevaisuutta-sietamalla-suvaitsevaisuutta-kunnioittamalla-suvaitsevaisuutta%E2%80%A6%E2%80%A6%E2%80%A6%E2%80%A6%E2%80%A6/

Venäläinen kirjailija Fjodor Dostojevski (1821 – 1881) ja Ruotsin luterilaisen kirkon pappi, rovasti Lars Levi Laestadius (1800 – 1861) perustavat ajatuksensa ja näkemyksensä sekä laajan tuotantonsa ihmiseen uskonnollisena. Ihminen uskonnollisena on heille ihminen sinänsä, ihminen an sich. Dostojevski ja Laestadius ovat kaksi 1800-luvun suurta hengenmiestä. Laestadius luterilaisena, Dostojevski ortodoksina.

Dostojevski kommentoi vuonna 1863 Lontoon maailmannäyttelyn vaikutelminaan aikansa koko yhteiskunnallista kehitystä kuin ruotsalainen Laestadius omaa aikaansa kirjallisessa ja saarnatussa tuotannossaan ennen Dostojevskia.

Dostojevski oli Euroopan matkallaan Pariisista käsin käynyt Lontoossa ja kauhistunut teollistumisen vaikutusta ihmiseen. Hän oli huolestunut siitä, että yhteiskunnallinen kehitys jättää ihmisen persoonan kehityksen huomiotta. Hänen mielestään yhteiskunnallinen kehitys oirehtii pahoin, koska se ei pidä tavoitteenaan ihmistä ja hänen persoonansa kehitystä. (Luento syyskuu 2015 Vladimir Sokratilin, Valamon opisto)

Dostojevski tilittää havaintojaan uskonnollisesti ja samalla poliittisesti, sillä Ranskan vallankumous oli vain vuosikymmeniä aikaisemmin julistanut veljeyttä. ”Lännen ihmiseltä puuttuu veljellisyyden tunne. Päinvastoin pyrkimys yksilöllisyyteen, henkilökohtaisuuteen, pyrkimys eriytymään muista vaatii oikeuksiaan miekka kädessä. (…) ei löydy sellaista, joka pystyisi veljeyteen, sellaista, joka uskoisi veljeyteen, jolle taipumus veljeyteen olisi luonteva. ”(Sokratilin)

Laestadius kirjoitti ja luennoi samasta aiheesta jo pastoraaliväitöskirjansa (1843) esipuheessa ”Crapula Mundi”, Maailman kohmelo, jossa hän sanoi maailman olevan kohmelossa perustaessaan päättelynsä vain järkeen. Ranskan verisen vallankumouksen ja muun yhteiskunnallisen liikehdin jälkeisessä maailmassa Laestadius kritisoi väkivaltaa ja kommentoi ”Kun alhaiso alkoi nostaa meteleitä, turvauduttiin ainoastaan aseisiin ja sotilaihin siinä, missä olisi tarvittu neuvokkuutta ja ajattelevia henkilöitä”. Yhtä ankaraa tekstiä väkivallan käyttämisestä yhteiskunnallisissa yhteyksissä oli kirjoittanut uskonpuhdistaja Martti Luther Talonpoikaissotaa koskevissa kirjoituksissaan 1525.

Dostojevski ilmaisi kantansa aatteisiin ja vallankumouksiin kaunokirjallisessa tuotannossaan. ”Riivaajat” (1872) kuvaa omavaltaisuuden sankareita. Kirjan päähenkilöt on sijoitettu ääritilanteisiin, jolloin paljastuvat heidän salaisimmat piirteensä, eläimelliset, alkuvoimaiset, mutta myös jalot hengelliset ominaisuudet. Ruhtinas Myškinin, Aljošan ja vanhus Zosiman kristillinen nöyryys edustavat pakanallisen, antikristillisen julistuksen vastakohtaa, kuuliaisuutta Jumalalle, ei ihmiselle. (Sokratilin)

Laestadius arvioi vuosina 1844 – 1856 kirjoittamassaan, mutta vasta hänen kuolemansa jälkeen julkaistussa uskonnonfilosofisessa ja –psykologisessa teoksessaan ”Hulluinhuonelainen” aikansa köyhyyden syntyä ja seurauksia. ”Kevytmielisyyden ja tapainturmeluksen lisääntyessä syntyy köyhyyttä, köyhyydestä syntyy vallankumous, ja vallankumouksen nostettua verisen lippunsa ei järjen valtakunnassa säästetä herroja eikä pappeja.” (Lähde Kosti Joensuu teoksessa ”Poliittinen lestadiolaisuus”, toim. Tapio Nykänen ja Mika Luoma-aho. SKS 2013)

Dostojevski ei elämänsä viime aikoina enää sitoutunut poliittiseen toimintaan, olihan hän poliittisista syistä jo ollut teloitusrivissä ja pakkotyövankina kahleet jalkoihin niitattuina, mutta nyt hän Euroopan matkallaan näki myös julistuksen veljeyteen jäävän yhteiskunnallisen kehityksen jalkoihin. Hän julkaisi Lontoon matkan jälkeisenä vuonna 1864 teoksensa ”Kellariloukko”, jossa pureutui ihmisen ristiriitaiseen ja irrationaaliseen olemukseen. Dostojevski sukelsi ihmissielun syövereihin, mutta ”niissä syvyyksissä ihmiselle paholaisen ja helvetin lisäksi avautuivat myös Jumala ja taivas” (Sokratilin).

Myös Laestadiuksen yhteiskunnallisen näkemyksen taustalla on ihmiskäsitys. Joensuun artikkelin otsikkona on ”Laestadiuksen yhteiskunnallisen ajattelun antropologinen perusta”. Joensuu etsii tutkimuksessaan Laestadiuksen yhteiskunnallisen näkemyksen taustalla olevaa ihmiskäsitystä. Molemmille, Laestadiukselle ja Dostojevskille ihmisyyden keskus on sydän, eivät järki eikä ajattelu. Laestadius etsii järjelle, tahdolle ja ymmärrykselle materiaalista eli fysiologista perustaa tukeutumalla lääketieteeseen ja kristilliseen ihmiskäsitykseen. Hän siis hylkää valistuksen rationalistisen ja mekanistisen käsityksen ihmisestä. Hän hylkää muun muassa rationalistisen filosofin René Descartesin dualistis-mekaanisen käsityksen ihmisestä mekaanisesti henkenä ja aineena. Laestadius etsi kokonaisvaltaista ihmiskäsitystä. Descartes oli katsonut löytäneensä pätevän päättelyn perustan pääteltyään, että täytyy olla joku, joka ajattelee, siis ”olen olemassa”. Lapin yliopiston tutkija Kosti Joensuu tulkitsee Laestadiuksen ihmiskäsityksen René Descartesia mukaillen ”koen elämyksiä, siis olen”.

”Ihmisen traaginen dialektiikka löytää ratkaisunsa Kristuksesta”, tulkitsee Dostojevski-tutkija Sokratilin Dostojevskin käsityksen aidosta ihmisyydestä. Joensuun analysoinnin mukaan Laestadiuksen ihmiskäsityksessä ja uskonnollisuudessa aidon uskonnollisuuden ja aidon moraalin välttämättömänä ehtona on uskonnollis-eksistentiaalinen kokemus.

Dostojevskille maallistumisessa on kysymys siitä, että ihmistä korostaen on hylätty Jumala. Vastaavasti jo pastoraaliväitöskirjansa esipuheen nimellä ”Crapula Mundi”, Laestadius tarkoitti sitä, että maailma on kohmelossa järjen palvonnan vuoksi. Dostojevski Venäjällä ja Laestadius Pohjois-Ruotsissa toivat ajatuksensa esille kirjallisessa tuotannossa, mikä Dostojevskin yhteydessä merkitsi maailmankirjallisuutta ja Laestadiuksen kohdalla kirjallisen tuotannon lisäksi laajaa saarnatoimintaa.

”Dostojevskin kellariloukossa tehdyt löydöt määräävät Raskolnikovin, Stavroginin, Ivan Karamazovin ja muiden kohtaloa. Alkaa ihmisen kivulias vaellus vapauden tietä pitkin, joka aiheuttaa hänen persoonansa äärimmäistä polarisoitumista. Ihmisen ja hänen kohtalonsa dialektiikka alkaa ’Kirjoituksia kellarista’, kehittyy kaikissa muissa Dostojevskin romaaneissa ja pääsee huippuunsa ’legendassa Suuresta Inkvisitorista’: Ivan Karamazov on kokenut viimeistä vapauden astetta, sellaista vapautta, joka muuttui mielivallaksi ja kapinaksi Jumalaa vastaan. Sitä pystyivät seuraamaan vain ’ulkopuoliset’ vanhus Zosiman ja Aljošan hahmot.” (Sokratilin)

Näytteenä Laestadiuksen lyyrisiin (Joensuu) mittoihin yltävistä saarnoista on hänen jäähyväissaarnansa Kaaresuvannon kirkossa toisena paastonajan sunnuntaina 1849. Laestadius oli ollut 23 vuotta eli vuodesta 1826 alkaen Kaaresuvannon seurakunnan pappina ja oli saanut viran Pajalan seurakunnan kirkkoherraksi. Nyt oli viimeisen saarnan aika. Kirkko oli ääriään myöten täynnä kuulijoita, ”seurakuntalaiset kuuntelivat paimenensa jäähyväissaarnaa itkien, kirkko vapisi liikutusten pauhusta…”. Ies-Pietistä eli Per Vasarasta kerrotaan, että joka kerta Laestadiuksen jäähyväisjumalanpalvelusta muistellessaan hän ”itki niin kuin pieni lapsi”. (Seppo Lohi, Sydämen kristillisyys. Lars Levi Laestadius ja lestadiolaisen herätyksen alkuvaiheet (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys 1989.).

Laestadius oli valinnut jäähyväissaarnansa johdannoksi tekstin Apostolien teoista. Laestadius jatkoi saarnaansa päivän tekstistä, joka oli Matteuksen evankeliumista, Matt. 15:21 – 28. Jäähyväissaarnasta huokuivat syvä nöyryys ja oman mitättömyyden tunto. (Lohi).

Ja koska nyt se aika lähestyy, että meidän pitää erkaneman ja minun täytyy mennä, mihinkä Isäntä on määrännyt,…, niin täytyy minun jättää nämä armonpenikat Isän haltuun siinä uskalluksessa, ettei hän anna heidän nälkään kuolla.
Jos hän antaa ruuan kaarneenpojille, koska ne Hänen tykönsä huutavat, niin vissimmästi Hän antaa myös ruuan tiaisille, pääskysenpojille ja armonpenikoille, koska he nälän tähden vinkuvat.

Jääkää siis hyvästi Isän haltuun kaikki armonpenikat! Jääkää hyvästi kaikki tiaiset ja pääskysen pojat!….. Sen suuren Luojan haltuun annan minä tänä päivänä kaikki ne köyhät, viheliäiset, alastomat ja alaspainetut sielut, … Armollinen Herra Jeesus varjelkoon teitä haukan kynsistä ja ruokkikoon teitä hyttysillä!

Jääkää hyvästi te Jeesuksen karitsat, jotka ylimmäinen Paimen on temmannut raatelevaisen suden hampaista! Herra Jeesus vieköön teitä parhaille laitumille ja ruokkikoon teitä parhailla vainioheinillä, kun talvi tulee.

Jääkää hyvästi, te pienet maitojyvät, jotka olette vielä kasvamassa Jumalan pellossa! Antakoon siementen Herra hyvän ja soveliaan ilman, että tulisitte täytetyiksi ruualla, enne kuin pakkainen tulee, että tulisitte kauneimmaksi eloksi ja nisunjyväksi, joita elomiehet kokoavat aittaa. Varjelkoon elon herra tämän pienen peltopalaisen lumisateesta ja rajuilmasta, ettei pakkanen panis näitä maitojyviä, ennen kuin elonaika tulee.

Jääkää hyvästi, te vastasyntyneet lapset, joita taivaallinen Vanhin on synnyttänyt suurella tuskalla ja verenvuodatuksella! Jääkäät hyvästi, te vastasyntyneet, jotka makaatte ja parutte tämän maailman kylmällä laattialla. Nostakoon Vanhin teitä ylös tämän maailman kylmältä laattialta, pesköön puhtaaksi elämän vedellä ja kääriköön puhtaaseen liinavaatteeseen ja painakoon teitä rintaansa vasten. Painakoon rintansa parkuvaisten suuhun, että heittäisivät parkumasta ja ilolla katselisivat synnyttäjäänsä.

Jääkää hyvästi, kaikki talvitiaiset ja kesäpääskyset! Se Taivaallinen Vanhin, joka antaa kaarneenpojille ruokaa oikealla ajalla, kun ne hänen tykönsä huutavat, antakoon teille maitoa, voita ja hunajata, kun teille nälkä tulee ja varjelkoon kaikki tiaiset haukan kynsistä.

Jääkää hyvästi, te pulmukaiset ja satakieliset, jotka olette yksinäiselle matkamiehelle laulaneet ja visertäneet kalliissa puussa! Antakoon Jumala armonsa, että minä saisin kuulla pulmukaisten ja satakielisten visertävän Jumalan ja Karitsan edessä taivaan valtakunnassa ja elämänpuussa veisaavan uutta virttä.

… Rukoilkaa myös minun edestäni, joka olen niin kuin yksinäinen lintu oksalla, että se armollinen Herra Jeesus antaisi minulle voimaa ja rohkeutta huutamaan kaikille eksyväisille matkamiehille, että he pyörtäisivät takaperin elämäntielle; kaikille murheellisille ja alaspainetuille, että he nousisivat ylös murheen laaksosta Siionin vuorelle.

Ja jos minulla olisi niin korkea ääni, että minä saattaisin peljättää kaikki sudet ja jalopeurat tulemasta laumaan, niin minä huutaisin niin, että kaikki vaarat, pahdat ja korkeat tunturit vastaisivat: amen, ja sanoisivat: amen, halleluja; kiitos, kunnia ja ylistys olkoon Jumalalle ja Karitsalle, joka istuimella istuu! Amen, halleluja! Vaarat ja pahdat vastatkoon: amen, halleluja!

Antakoon Herra Jeesus armonsa, että me saisimme nähdä toisemme ja siellä veisata: amen, halleluja iankaikkisesti. Amen.”

(Seppo Lohi, Sydämen kristillisyys. Lars Levi Laestadius ja lestadiolaisen herätyksen alkuvaiheet. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys 1989. Juha Pentikäinen – Risto Pulkkinen, Lars Levi Laestadius – Yksi mies, seitsemän elämää. Kirjapaja 2011.)

Laestadiuksen antropologiaa tarkasteleva Kosti Joensuun artikkeli on toimitetusta artikkelikokoelmasta ”Poliittinen lestadiolaisuus” (Toim. Tapio Nykänen ja Mika Luoma-aho. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013.) Joensuu on tutkimuksessaan analysoinut Laestadiuksen yhteiskunnallisen ajattelun antropologista perustaa.

Lapin yliopiston lestadiolaisuustutkimussarja käynnistyi Suomen Akatemian rahoittamalla tutkimushankkeella ”Lestadionismi. Poliittinen teologia ja kansalaisuskonto maallistuvassa Suomessa”. Hanke toteutettiin vuosina 2010 – 2012. Lestadiolaisuustutkimus Lapin yliopistossa jatkuu. Nykäsen tutkimusryhmä on saanut Emil Aaltosen säätiön myöntämänä 210 000 euron projektiapurahan Lestadiolaisuuden yhteiskunnalliset verkostot hankkeeseen. Hanke toteutetaan yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa vuosina 2015 – 2018. Työryhmään kuuluvat dosentti Aini Linjakumpu, apulaisprofessori Sanna Valkonen, tutkija Sandra Wallenius-Korkalo ja yliopistonlehtori Mika Luoma-aho.

Lestadiolaisuuden yhteiskunnalliset verkostot-hankkeen yhteydessä Lapin yliopistoon perustetaan Uskonnon ja yhteiskunnan tutkimuksen verkosto, joka sijoittuu yhteiskuntatieteiden tiedekuntaan. Monitieteisen verkoston toiminnan piiriin kuuluu politiikan tutkijoita, teologeja, historiantutkijoita ja filosofeja. ”Tarkoituksena on koota yhteen Suomessa toimivia uskonnon ja yhteiskunnan suhteista kiinnostuneita tieteentekijöitä ja edistää aihepiiriin liittyvää monitieteistä vuoropuhelua” (Lapin yliopiston uutissivusto 24.11.2014).

Lapin yliopiston edellisen tutkimussession pääteos Tapio Nykäsen väitöskirja ”Kahden valtakunnan kansalaiset. Vanhoillislestadiolaisuuden poliittinen teologia” (Lapin yliopistopaino 2012) sai lähtöoletuksistaan alkaen kriittisen vastaanoton (sermones.fi 26.10.2011). Sermones.fi julkaisi valmistuneesta tutkimuksesta, joka oli Nykäsen väitöskirja, oman arvionsa (sermones.fi 7.1.2013) vastaten myöhemmin tutkijoiden palautteeseen kotimaa24:ssa. Jouko Talosen laaja arviointi Nykäsen väitöskirjasta on julkaistu Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa 2013.

Kuluvan vuoden aikana käynnistyvä projekti lestadiolaisuuden yhteiskunnallisista verkostoista lähtökohtaisesti poikkeaa edellisestä projektista luovuttuaan ainakin uutisointien perusteella ismi-nimittelystä. Lapin yliopiston uutissivulla ja Tapio Nykäsen haastattelussa Päivämiehen verkkolehdessä  (14.4.2015 www.paivamies.fi) puhutaan lestadiolaisuudesta ja vanhoillislestadiolaisuudesta, ei lestadionismista. Luterilaisen kirkon luterilaiset herätysliikkeet eivät ole ismejä ja on oleellista, jos Lapin yliopiston tutkimuksissa nähtäisiin herätysliikkeet uskonnollisina – jota myös Talonen korostaa – olkoonkin että niitä voi tutkia eri menetelmin. Luterilaisen kirkon luterilaisten herätysliikkeiden olemusta ei missään tutkimuksissa tule nähdä toisena kuin mitä ne ovat. Talosen sanoin yhteiskuntatieteellisen tutkimuksenkin tulee huomioida uskonnon olemus. (14.4.2015).

Talonen painottaa Päivämiehen verkkolehden haastattelussa, että sosiologisen ja yhteiskuntatieteellisen herätysliiketutkimuksenkin täytyisi ottaa huomioon uskonnon olemuksesta, myös dogmatiikasta ja yksilöetiikasta nousevat selitysmallit. ”Kun ajattelen lestadiolaisuuden yhteiskunnallisten vaikutusten tutkimusta, on muistettava liikkeen ensisijaiset uskonnollliset lähtökohdat. Kahden regimentin oppi ja esimerkiksi perinteinen luterilainen ajatus kristityn maallisesta kutsumuksesta antavat vastauksia moniin tutkimuskysymyksiin.”

Lapin yliopiston kuluvan vuoden 2015 aikana käynnistyneen lestadiolaisuustutkimusprojektin tavoitteena on sekä syventää ymmärrystä Suomen suurimman herätysliikkeen yhteiskunnallisesta merkityksestä että purkaa liikkeeseen liittyviä ennakkoluuloja. Talosen mukaan ennakkoluulojen purkaminen on mahdollista, jos yksittäinen tutkija tekee työnsä ammattitaitoisesti ja muistaa roolinsa nimenomaan tutkijana. Paivamies.fi:n haastattelema Talonen toteaa vielä, että yksityisen ihmisen tai ihmisryhmän tietoinen leimaaminen ei kuulu ammattitaitoisen tutkijan työkalupakkiin. Talonen viittaa sosiaalisen median ja median kirjoitteluun vanhoillislestadiolaisuudesta ja joita lähteitä Lapin yliopiston tutkimuksissakin on käytetty. Samalla hän julkituo kritiikin, jota hän on ollut antamassa Lapin yliopiston lestadiolaisuustutkimuksista (Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 2013 ja Teologinen Aikakauskirja 2/2013).

Talonen korostaa, että ongelmia tulee helposti, jos tutkija ei pääse irti oman subjektiivisen maailmansa missioista. On myös harkittava huolella sitä, mikä teoreettinen viitekehys sopii kuhunkin tutkimukseen, hän korostaa viitaten Lapin yliopiston aikaisemmissa lestadiolaisuustutkimuksissa käytettyihin teorioihin.

Nykänen näkee Lapin yliopiston lestadiolaisuustutkimuksen palvelevan pohjoisen kulttuurin historian ja nykypäivän kartoittamista ja ymmärtämistä.

Tässä Lapin yliopisto on saanut itselleen merkittävän haasteen asettamiensa tavoitteiden saavuttamiseksi. Vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä ja toivottavasti kansainvälisessäkin tiedeyhteisössä seurataan tutkimusten etenemistä objektiivisella tarkkuudella. Lapin yliopiston lestadiolaisuustutkimukselle ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähtöoletusten pätevyys ja tutkimusten objektiivisuus.

Puhutaan uskontojournalismista aivan kuin sellaista olisi olemassa. On olemassa vain journalismia. Eduskuntavaaleja edeltävissä haastatteluissa Keskustan puoluejohtaja, kansanedustaja Juha Sipilä joutui julkiseen kysymystulvaan henkilökohtaisesta uskonnollisesta vakaumuksestaan. Kuitenkin Suomen perustuslain mukaan jokaisella Suomen kansalaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus (PL 11§). Miksi vastaavaa kysymystulvaa ei ole esitetty ateismia tai uskonnottomuutta edustaville kansanedustajaehdokkaille?

Perustellusti on kysyttävä, mitä koko kalottialueen kehitys olisi ilman maltillista kahden regimentin perusluterilaista lestadiolaisuutta. Juuri lestadiolaisuus on Pohjois-Suomessa haastanut radikaalin vasemmistolaisuuden aatteellisesti, mutta se ei ole estänyt yhteistyötä käytännön töissä ja tehtävissä. Yhteiskunnallisesti ja poliittisesti eri aatteita ja elämänkatsomuksia edustaneet kansalaiset ovat olleet yhteistoiminnassa tavallisten ruohonjuuritason ihmisten asioiden hoitamisessa.

Mitä olisivat seuraukset kalottialueella olleet, jos Läskikapinan (1922) tai yleensä äärivasemmiston pyrkimykset Pohjoismaiden pohjoisosien suhteen olisivat onnistuneet? Esimerkkinä aatteista ja elämänkatsomuksista riippumattomasta yhteistyöstä käytännön asioissa sopii eläkkeellä olevan Raahen alueen (kotipaikka Merijärvellä) keskustalaisen kansanedustajan Juhani Alarannan (1948- ) usein mainitsema yhteistyö raahelaisen SKDL:n ja Vasemmistoliiton kansanedustajan Juhani Vähäkankaan (1932 – 2014) kanssa. ”Jussi oli paras työkaverini eduskunnassa” on Alaranta useasti todennut sermones.fi:lle.

Lapin yliopiston lestadiolaisuustutkimusten mitä suurimmassa määrin toivoisi täyttävän tieteelliset kriteerit. Tutkimus ei ole tieteellinen, ei objektiivinen eikä pätevä, jos se sosiologisten ja yhteiskunnallisten tutkimusmenetelmiensä jälkeen päätyy teologisiin eli toisen tieteen alan johtopäätöksiin kuten on tapahtunut. On tapahtunut se, mistä kansainvälinen lestadiolaisuustutkija professori Jouko Talonen varoittaa äskeisessä haastattelussaan paivamies.fi:ssä. ”Ongelmia tulee helposti, jos tutkija ei pääse irti oman subjektiivisen maailmansa missioista.” Tutkijoiden käyttämä teoria tutkimuskohteensa tarkastelussa on merkki siitä, mikä on tutkijoiden missio. Talonen ohjeistaa harkitsemaan huolella, minkä teoreettisen viitekehyksen tutkija valitsee kuhunkin tutkimukseen (paivamies.fi 14.4.2015).

Kiinnostuneena on voinut tarttua myös joidenkin entisten vanhoillislestadiolaisten tai nykyisten niin sanottujen kriittisten vanhoillislestadiolaisten tutkimuksiin vanhoillislestadiolaisuudesta. Yksi vanhoillislestadiolaisuuden arvosteluista on irtaantumisen vaikeus vanhoillislestadiolaisuudesta. Kuitenkin kysymys on irtaantujan henkilökohtaisesta ongelmasta, ei vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä. Jos ihminen on elänyt esimerkiksi ylihengellistä sitoutumista – kuten kieltoja ja käskyjä luetteleva sosiaalinen media kirjoittaa – henkilökohtainen identiteetti ja riippumattomuus ovat jääneet rakentumatta. Psyykkisesti terve ja tasapainoinen ihminen tekee tämänkin valintansa riippumattomasti mitenkään syyttämättä kontekstia, josta irtaantuu.
Kriitikoiden teksteissä vilisee myös sana ”yhteisö” vanhoillislestadiolaisuuden nimeämisessä. Kuitenkin vanhoillislestadiolaiset ovat yksilöllisiä ihmisiä ja yksilöinä valitsevat ratkaisunsa. He ovat valinneet elämänkatsomuksekseen kristinuskon ja sen siinä muodossa, mitä vanhoillislestadiolaisuus edustaa. He eivät ole liittyneet mihinkään yhteisöön. He ovat vain halunneet uskoa omat syntinsä anteeksi ja kertovat toisillekin, että minä olen saanut syntini anteeksi. Juuri tämä Laestadiuksen sanoin ”uskonnollis-eksistentiaalinen” kokemus on heidän uskonkilvoituksensa ydin.

Vanhoillislestadiolaisuutta on leimattu pedofilian puolustamisesta tai piilottamisesta. Erityisesti Kaleva loisti uutisoinneillaan ja sai sermones.fi:n kirjoittamaan artikkelin ”O sancta simplicitas! Voi pyhä yksinkertaisuus!” (sermones.fi 20.2.2012)

http://www.sermones.fi/2012/02/o-sancta-simplicitas-voi-pyha-yksinkertaisuus/

Johonkin yhteisöön liittyminen korostuu myös Lapin ylipiston tukijan dosentti Aini Linjakummun äskettäin ilmestyneessä ”Uskonnon varjot. Hengellinen väkivalta kristillisissä yhteisöissä” (Vastapaino 2015). Linjakummun tutkimus on pääasiassa vanhoillislestadiolaisuuden ja Jehovan todistajien vertaamista teoreettisina taustoina laaja kirjallisuusaineisto, joka kirjojen nimien perusteella on amerikkalaisten kalvinismipohjaisten kirkkojen, lahkojen ja uususkontojen tutkimuskirjallisuutta.

Linjakummun tutkimuksen (2015) teoretisointi vanhoillislestadiolaisuuden ja Jehovan todistajien vertaamisessa on lähtökohtaisesti virheellinen. Teologisesti liikkeet ovat eri maailmoista, edellinen on luterilainen herätysliike, Jehovan todistajat osaksi kalvinismipohjainen, osaksi ei-kristillinen uskonnollinen yhdyskunta hylätessään opin kolmiyhteisestä Jumalasta.

Hengellistä väkivaltaa Linjakumpu havainnoi tosiperäisesti todetessaan, että joissakin yhteyksissä hengellisyys saattaa vähentää väkivallan syntymistä, mutta toisaalta hengellisyys ei estä sitä. Hän näkee myös, että uskonnollisten ihmisten kanssakäymisessä on mahdollisuuksia väkivallalle, jonka aiheet eivät ole hengellisiä, vaan keskinäisistä sosiaalisista tekijöistä riippuvia.

Juuri tällä hetkellä vanhoillislestadiolaisten keskinäisissä ongelmien arvioinneissa tulisi nähdä Linjakummun johtopäätös uskovaisten keskinäisten välien arviointi ”hengellisen puhetavan” muodossa. ”Asioiden hengellistämisen kautta vallan ja väkivallan prosessit voivat ulottua mihin tahansa asiaan ja kehen tahansa ihmiseen.” Linjakummun havainto on merkittävä ja huomioon otettava.

Ehkä luonnevika tai yleensä vaikea persoona uskonnollisten ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä on jäänyt liian vähälle huomiolle. Vaikeaa ihmistä on kristillisen rakkauden periaatteella ”katsottu alalleen” ja ”annettu etulahjana anteeksi” kuten vanhoillislestadiolaisessa hengellisessä puhetavassa on voitu sanoa. Kuitenkin kysymyksessä on saattanut olla ja saattaa olla luonnevika ja loukkaava käytöshäiriö, joita ei ensisijaisesti tule nähdä hengellisinä.

Päivämiehen artikkelissa ”Vaikea persoona” (Sampsa Vanhatalo, Päivämies 37/2013) on otettu kantaa persoonasta ja luonteesta lähteviin ongelmiin. ”Persoonan vaikeutta ei hoideta antamalla anteeksi.” Artikkelissa painotetaan, että pelkkä vaikean persoonan hyväksyminen ei riitä, jos kyseinen henkilö toimii väärin tai vaikuttaa suoraan toisten ihmisten elämään ja hyvinvointiin. Joskus vaikean persoonallisuuden aiheuttamaa muiden ahdistelua ja hallintaa voi olla hankala tunnistaa, artikkelissa todetaan.

Rauhanyhdistyksenkin toiminnassa vastuulliseen tai keskeiseen asemaan voi asettua ihmisiä, joiden persoonan piirteet koetaan vaikeiksi. Artikkelin kirjoittaja lääkäri Vanhatalo kirjoittaa, että vallasta ja julkisuudesta nauttivat henkilöt voi olla ”helpohko” tunnistaa sivusta, mutta tapauksiin saattaa liittyä karismaa ja sosiaalista suosiota, mikä vaikeuttaa asioiden selvittämistä.

Vaikeaa persoonaa tarkasteleva Päivämiehen artikkeli mainitsee myös hiljaisilla ominaisuuksillaan ja lähimmäisiin suurilla hyvyydenosoituksilla kiinnittyvän ihmisen piilovallan ja toisten ihmisten elämän vaikeuttamisen.

Päivämiehen syksyllä 2013 julkaistussa asiantuntija-artikkelissa tarkastellaan myös vaikean persoonan kohteeksi joutumista. ”Lähtökohtana pitäisi aina olla se, että terveessä tilanteessa kukaan ei saa kokea oloaan vaikeaksi toisten vuoksi.” Yhteisöissä pitäisi myös olla vahvuutta, uskallusta ja aktiivista halua kuulla yksittäisen ihmisen kokemuksia, Vanhatalo painottaa. ”Ne voivat olla koko yhteisölle tärkeitä sydänääniä.”
Vanhatalo kehottaa varmistamaan keskustelemalla ja avoimella mielellä, ettei kukaan joudu kokemaan tarpeetonta rasitetta tai vahinkoa toisen ihmisen vaikutuksesta. ”Erityisen merkittävää se on siellä, missä on herkkiä mieliä: Siionin työssä, uskovaisten kanssakäymisessä ja lapsiperheen arjessa.”

Päivämiehen julkaisema Vanhatalon artikkeli osuu ytimeen monia tälläkin hetkellä vanhoillislestadiolaisuuden toiminnasta eri paikkakunnilla kantautuneita viestejä. Kuinka useassa tapauksessa kysymys on vaikean persoonan aiheuttamista ongelmista, joita pidetään hengellisinä, mutta jotka ovat jopa psykiatrisia.

Vanhatalon mainitsemat esimerkit rauhanyhdistyksistä ja ”Siionin työstä” ovat juuri sitä, mihin median ja sosiaalisen median sekä yleisen mielipiteen kritisoimien vanhoillislestadiolaisten kristittyjen tulisi ammatti-ihmisten asiantuntemuksella paneutua.

Toki on järkyttävää ja käsittämätöntä, että Kristuksen puhtaalla ja täydellisellä vanhurskauden vaatteella puettu kristitty ihminen käy seksuaalisessa tarkoituksessa käsiksi lapsiin, uskon esikuviin, joista Jeesus sanoo ”Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen” (Matt. 18:5 – 6).

Mutta siinä on paradoksi ja dilemma, että viimeisellä aterialla opetuslasten kanssa Juudas kavaltaja oli lähinnä Jeesuksen sydäntä. Ruokailussa maattiin vasemmalla kyljellä. Aterioijat loikoilivat tyynyillä matalan pöydän ääressä. Vasemmalla kädellä ja kyljellä nojauduttiin tyynyihin niin, että oikealla kädellä voitiin tarttua pöydällä oleviin ruokiin. Juudas oli Jeesuksen vasemmalla puolen, johon Jeesuksen oikea käsi ulottui. Ennen ehtoollisen asettamista Jeesus puhui kavaltajastaan. Oikealla puolen istuva ja Jeesuksen rintaan nojaava Johannes kysyi: ”Herra, kuka se on?” Jeesus vastasi: ”Se, jolle annan tämän leivänpalan.” Sitten hän kastoi palan ja antoi sen Juudakselle, Simon Iskariotin pojalle……… Syötyään leivänpalan Juudas lähti heti ulos. Oli yö. (Joh. 13:21 – 30)

Samalla aterialla olevat muut opetuslapset eivät osanneet epäillä Juudaksesta mitään, ainakaan sellaista, mikä olisi kirjoitettu muistiin. Mutta Jeesus tiesi, hän näki ja näkee sydämeen. Kuitenkin kavaltaja sai viimeiseen asti olla lähinnä Jeesuksen sydäntä, vasemmalla puolella.
Mitä pedofiliasyytöksiin tai muihin rikossyytöksiin voi enempää vastata kuin mitä tapahtui Jeesuksen ja opetuslasten viimeisellä aterialla. Sydäntä lähinnä ja siitä hän lähti!

Ihminen on transsendoiva, yliajallinen ja yliajallisia pohtiva juuri silloinkin, kun hän kieltää niiden olemassaolon ja merkityksen. Suuret hengenmiehet Lars Levi Laestadius ja Fjodor Dostojevski sanoittivat uskonnollis-eksistentiaalisen kokemuksensa suuressa tuotannossaan ja kaikessa elämäntyössään.

Suomessa Laestadiuksen työn herättämä herätysliike voi hyvin ja on tärkeää pitää sitä tutkimuksellisesti merkittävänä. Vanhoillislestadiolaisuus on sitten 1970-luvun prosessoitunut voimakkaasti, siinä on tapahtunut reformaatio, jonka tulee ollakin kaikissa uskonnollisissa liikkeissä ja kaikessa ihmisten toiminnassa kaiken aikaa käynnissä.

Vanhoillislestadiolaisuus on torjunut julkisesti ja selkeästi liikkeeseen tunkeutuneita harhaoppeja ja vääriä toimintatapoja. Sermones.fi on jo marraskuussa 2011 todennut, että vanhoillislestadiolaisuuden ongelmat selviävät parhaiten puolueettomalla tutkimuksella ja mahdollisesti taiteen keinoin. Tietysti keskusteluin ja faktatiedoin (sermones.fi 4.11.2011).

Eri yliopistojen ja tiedeyhteisöjen haasteena voisivat olla lisäksi dosentti Linjakummun mainitsemat sosiaaliset tekijät ja lääkäri Vanhatalon mainitsema ”vaikea persoona”-syndrooma kristillisen rakkauden ilmapiirissä.

Aidon ihmisyyden etsijä Dostojevski sanoo meidänkin aikaamme sopivasti, että tyrannista on tuhoutunut ihminen ja kansalainen ainiaaksi. ”Paluu ihmisarvoon, katumukseen ja uudestisyntymiseen käy hänelle melkein mahdottomaksi.” Dostojevski on myös sitä mieltä, että parhainkin ihminen voi tottumuksen voimasta raaistua ja tylsistyä aivan petoeläimen asteelle. ”Veri ja valta juovuttaa; raakuus ja tapainturmelus kehittyvät yhä pitemmälle, järki ja tunne hyväksyy lopulta tyranniuden ja mitä luonnottomimmat ilmiöt tuntuvat mieluisilta.” (”Muistelmia kuolleesta talosta”, romaani vuosilta 1860 – 1861 vankeudesta ja pakkotyöstä vapautumisen jälkeen).

Laestadiuksen – luterilaisen papin – huolenaiheena oli tapainturmeluksen lisäksi rationalististen ja metafyysisten oppien leviäminen teologiaan ja hänelle tärkeään ihmistutkimukseen. Hän näkee seurauksena ihmiskäsityksen vääristymisen ja kristillisen opin sekä opetuksen vieraantumisen ihmisten kokemuksista. Laestadiuksen tarkoituksena kuitenkaan ei ole vastustaa sinänsä järkeä ja järjenkäyttöä, vaan etsiä niiden filosofista, elimellistä ja ennen kaikkea moraalista perustaa (Joensuu).

Laestadiuksen mukaan on väärin ajatella, että ihminen järkeään käyttämällä pääsisi oikeaan ymmärrykseen elämästä, rakkaudesta, ilosta, surusta, uskosta tai Jumalasta. Laestadius argumentoi näkemystään: ”… Me kaikki tiedämme, että elämä on, mutta kukaan ei tiedä, mitä elämä on. Mitä elämä on, sen voimme paremmin tuntea sydämellämme kuin käsittää järjellämme” (Joensuu).

Rovasti, FT Seppo Lohi on osuvasti antanut Laestadius-tutkimustensa yhdelle osalle nimen ”Sydämen kristillisyys”. Nimi kertoo, missä Laestadiuksen mukaan aidon ihmisyyden ja hänen kristillisen uskonsa keskuspaikka sijaitsee.

Laestadius ja Dostojevski tutkivat ihmistä. Dostojevski kommentoi etsintäänsä: ”Tutkin ihmisen arvoitusta, sillä itse tahdon olla ihminen”.

Sydämen kristillisyys Niilo Rauhalan tulkitsemana:

…………

Siitä syystä,

että monet ajattelevat toisin,

kuuntelen sydämeni ääntä.