Suomessakaan romanien elämää ei ole saatu järjestetyksi

Suomessakaan romanien elämää ei ole saatu järjestetyksi

Romanien elämän järjestämisen epäkohdat muualla päin maailmaa ihmetyttävät. Mutta miten on mahdollista, että myös Suomessa?

Siinäkö on todella nauramista, jos ihmiseltä puuttuvat koti, koulutus ja ammatti, ja kaikki tämä on vaikuttanut yksittäisten ihmisten persoonallisuuteen ja koko yhteisöön?

Miten siis ovat nauru ja romanien elämä Suomessa?

Yksi työpaikkakiusaamisen muoto on vitsailu jonkun työntekijän kustannuksella. Vitsailu vaikuttaa onnistuneelta, kun työntekijä itsekin osallistuu hauskuuteen. Mutta onko hänen naurunsa sitä itselle nauramista, jota itselle nauramisen tulisi olla? Taina Kinnunenkin kysyy tämän suuntaisesti sunnuntain Kalevassa romaneja koskevassa kolumnissaan.

Nettilehti Sermones on aiemmin kirjoittanut nauravista varkaista ja muista rikollisista sekä väkivallan synnyttämästä nautinnosta luonnevikaisissa. Luonnevikainen solvaa työtoverinsa sairaalakuntoon, mutta samalla jo kaulailee toista työtoveria suklaapiirakkaa tarjoillen. Päällimmäisenä on hänelläkin nautinto.

Wagnerkin on sitä mieltä, että naurun luonne on muuttunut. ”Se ei enää yritä luoda uutta”, hän vastasi Viiville, joka kysyi häneltä: ”Väitätkö, että nauru on kuollut?”

”Siitä on tullut ilkeää”, Wagner täydentää ja osoittaa miestä, joka nauraa oravan jäädessä auton alle ”Orava jäi auton alle. HAA HAA!”

Romaninuorissa on jo heitä, jotka syrjäytyvät sekä omasta heimostaan että myös valtaväestön yhteisöistä. Mikäli valtaväestöllä olisi heistä todellinen huoli, ei se nauramalla ja naurattamalla heidän elämäntapaansa käsittelisi. Nauru syntyisi muista aiheista romanienkin elämässä.

Ihmeteltävä on ollut median tapa käsitellä romanien pukeutumiskulttuuriakin. Naisten asu on taitavasti tehty ja siinä on ihmettelemistä. Asun käyttäminen on romaneille oman heimon ja sen perinnekulttuurin kunnioittamista. Medialta on kuitenkin jäänyt käsittelemättä perinneasun käyttö työasuna.

Äskettäin karjalaiset viettivät Oulussa näyttävästi juhlaa, jossa naisten yleisenä juhla-asuna oli oma kansallispuku. Yksikään heistä ei kuitenkaan käytä kansallispukua työasuna ellei työn luonne sitä joissakin tapauksissa edellytä. Myös romanien on ruvettava rajamaan oman rakkaan kansallisasun käyttö juhliin ja perhetapahtumiin.

Valtaväestö ei ole kieltämässä perinneasua, mutta arvostelua synnyttää siihen pukeutuminen arkipäivinä, jolloin muu osa väestöä ahkeroi työelämässä ansaitakseen itselleen toimeentulon. Työnhaussa työnantaja todella ihmettelisi, jos valtaväestöön kuuluva nainen, nuori tai varttuneempi, tulisi työhaastatteluun kansallispuvussa.

Ehkä joillakin paikkakunnilla romanit elävät omassa yhteisössään eristyneemmin kuin romanit joillakin muilla paikkakunnilla. Tämä voi ilmetä jo tavassa käyttää suomenkieltä. Myös ennakkoluulot romaneja kohtaan voivat olla yhteydessä eristyneisyyden asteisiin.

Kuntien opetustoimella on erityinen tehtävä ohjata romanilapset täyttämään oppivelvollisuutensa sekä jatkamaan siitä ammattiopintoihin.

Varsinkin tänä päivänä on lasten oppimaan ohjaamisessa lukuisasti vaihtoehtoja. On ammattitaidon puutetta ellei niiden sovittamisessa päästä yhteistoimintaan romanien kanssa edes Suomessa. Kuitenkin jo oppivelvollisuuden täyttäminen vaikuttaisi romanien maailmankuvassa niihin piirteisiin, joiden muuttamiseen romanit itsekin suhtautuvat myönteisesti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.