Suomen 1700- ja 1800-luvulla syntyneet luterilaiset herätysliikkeet rukoilevaisuus, herännäisyys, evankelisuus ja lestadiolaisuus ovat syntyneet luterilaisen kirkon sisäpuolella ja luterilaiselta perustalta.

Ne ovat syntyneet yksittäisten ihmisten henkilökohtaisesta hengellisestä etsinnästä kun on kysytty, mitä luterilaisen uskonpuhdistuksen pääperiaatteet heidän kohdallaan merkitsevät ja miten ne toteutuvat.

Nämä periaatteet ovat uskonvanhurskauden periaate ja Raamattu-periaate.

Edellinen tarkoittaa sitä, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.

Raamattu-periaate tarkoittaa sitä, että uskon korkein ohje on Raamattu.

Varsinais-Suomessa vaikuttavan rukoilevaisuuden perustaja Abraham Achrenius eli 1700-luvulla. Achrenius oli keski-pohjalaisessa virkapaikassaan liittynyt yltiöpietisteihin ja jätti papin virkansa. Hän muutti Ruotsiin, jossa tutustui herrnhutilaisuuteen. Achrenius maltillistui herrnhutilaisuuden vaikutuksesta ja Suomeen palattuaan palasi luterilaisen kirkon seurakuntapapin virkaan Nousiaisten kirkkoherraksi Turun lähelle.

Saksasta Ruotsiin levinnyt luterilainen herätysliike herrnhutilaisuus on vaikuttanut Suomen jokaiseen vanhaan herätysliikkeeseen. Muun muassa herännäisyyden laulukokoelma Siionin virret on herrnhutilaisten laulukokoelman Sions Sånger suomennos, jonka teki herännäispappi Wilhelm Malmivaara.

Lestadiolaisuus puolestaan on suoraa jatketta herrnhutilaisuudelle. Rovasti Lars Levi Laestadius kohtasi Ruotsin Åselen seurakunnassa Lapin Marian, herrnhutilaiseen lukijaliikkeeseen kuuluneen Milla Clemensdotterin, jonka vaikutus muodostui hengellisessä etsinnässä Laestadiukselle käänteentekeväksi.

Suomen luterilaisen kirkon ajatteluun ja kirkon vanhoihin herätysliikkeisiin on vaikuttanut jo ennen herrnhutilaisuutta samoin Saksasta levinnyt toinen luterilainen herätysliike pietismi.

Pietistisen ja herrnhutilaisen ajattelun korostukset elävät edelleen Suomen uskonnollisessa elämässä ja herätysliikkeissä. Kun pietismi ilmenee enemmän katumuksen korostamisena, herrnhutilaisuus korostaa uskoa ja luottamusta Kristuksen sovintotyöhön.

Luterilainen uskonpuhdistus tuli Suomeen yksittäisen ihmisen hengellisen etsinnän seurauksena 1500-luvulla. Suomen uskonpuhdistaja ja kirjakielen isä Mikael Agricola hankki varhain itselleen uskonpuhdistaja Martti Lutherin saksan kielelle kääntämän raamatun alkaen kohta etsiä sanoille suomenkielisiä vastineita.

Luterilaisen uskonpuhdistuksen toteuttaminen ja sitä kautta kansalaisten tasa-arvoistaminen alkoivat erityisesti toteutua suurena sivistyksen, koulutuksen ja tasa-arvon vuosisatana 1600-luvulla.

Suomen luterilaisen kirkon lukutaitokampanja hakee vertaistaan kaikkien maailman kansojen ja historioiden keskellä.

Lukea saivat myös naiset, lapset ja vanhukset. Köyhät ja rikkaat. Kaikkien ammattien harjoittajat ja kaikkien töiden tekijät.

Kaikki.

Lukutaito synnytti kansalaisyhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunta synnytti yleisen äänioikeuden. Ei ole ihme, että tässä prosessissa syntyivät ajatukset suomalaisesta kansakunnasta ja Suomi-nimisestä valtiosta.

Suomalaiset ovat aina olleet globaaleja eurooppalaisia. Vesiteillä oli jo verkotuttu Kaakkois-Eurooppaan. Länsisuunnassa katolinen kirkko yhdisti länteen. Koulutus ja tutkimus olivat alusta alkaen kansainvälistä yhteisen kielen latinan ansiosta.

Suomen henkisen historian suuressa jatkumossa toimii tänä päivänä elävänä Suomen luterilainen kirkko.

Henkinen historia ei koskaan voi olla pysähtynyt ja staattinen. Se on koko ajan käymistilassa.

Uskonpuhdistuksen toteuttamista seuranneina vuosisatoina alkoi luterilaisessa kirkossa myös muualla kuin Suomessa ilmetä pysähtyneisyyden tai laitostumisen piirteitä.

Kirkollinen toiminta saatettiin tuolloin kokea laitosmaisena, institutionaalisena, vaikka toisaalta juuri 1600-luvulla syntyi Saksassa perusluterilaista syvällistä ja herkkää virsirunoutta sekä muuta musiikkia.

Erityisesti 1800-luvulla Suomessa vallitsi yhtenäiskulttuuri, jonka yhdeksi tunnusmerkiksi on nimetty luterilaisen kirkon pappi paikkakunnan seuraelämän keskushenkilönä.

Näissä luterilaisen kirkon prosesseissa syntyivät henkilökohtaisten etsijöiden ympärille herätysliikkeet.

Mutta mikä oli virallisen kirkon kanta etsiville ihmisille?

Se oli konventikkeliplakaatti, jolla kiellettiin konventikkelit eli hartauskokoukset – seurat – aina vuoden 1869 kirkkolakiin asti.

Herätysliikkeiden henkilökohtaisuutta korostava uskonnollisuus kuitenkin tarvitsi seurainstituution.

Seurat ovat olleet luonnollinen seuraus luterilaisuuden Raamattu-periaatteesta sekä siitä, että luterilaisen opin mukaan Kristuksen kirkko on Sanan kirkko. Katolinen kirkko oli sakramenttikirkko.

Seurat ovat korostaneet luterilaista oppia papinvirasta. Sanan saarnaajan ei tarvitse olla virkaan vihitty pappi, sillä luterilaisen opin mukaan jokainen uskova ihminen on hengellinen pappi.

Jokaiselle herätysliikkeelle ovatkin tunnusomaista maallikkosaarnaajat ja seurat, jotka useimmiten ovat maallikkojen järjestämiä.

Herätysliikkeet olivat siis alusta alkaen luterilaisten perusoppien käytäntöön soveltajia.

Yhteiskunnallisesti jokainen vanhoista luterilaisista herätysliikkeistä omaksui alusta alkaen luterilaisen opin ihmisten ja ammattien tasa-arvosta. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että ei ole mitään eroa maallisten eikä hengellisten ammattien välillä.

Kaikkien töiden ja tehtävien sekä virkojen näkemisellä hengellisenä on ollut mittaamaton vaikutus Suomen yhteiskunnallisessa elämässä, sen hyvinvointivaltioksi muodostumisessa ja yhteisöllisyydessä.

Luterilaisille kristityille – kuuluivatpa he johonkin herätysliikkeeseen tai ovat niiden ulkopuolella – on Suomessa ollut luonnollista osallistua paikalliseen ja valtakunnalliseen politiikkaan sekä muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan. Näkemys valtiosta on heille luterilaisen etiikan mukainen. Valtio ei ole saatanan organisaatio vaan kuuluu esivaltana Jumalan järjestykseen.

Rukoilevaisuutta, herännäisyyttä, evankelisuutta ja lestadiolaisuutta yhdistää myös kasteen ja ehtoollisen näkeminen sakramentteina, ei tunnustustoimina. Sakramentissa Jumala on subjekti, tekijä.

Luterilaiset herätysliikkeet ovat Lutherin esikuvan ja opetusten mukaisesti koulutusmyönteisiä ja mukana koulutuksen kehittämisessä. Suomen kansanopistojen taustayhteisönä on useimmiten jokin näistä herätysliikkeistä.

Herätysliikkeet ovat eläneet uskonnollisesti, yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti ajan hermolla. On keskusteltu, prosessoitu ja otettu kantaa kulloinkin tärkeinä nähtyihin asioihin tai ilmiöihin.

Viime vuosina on puhuttanut muun muassa virka- eli naispappeuskysymys.

Kirkon virkaa koskevan kysymyksen vakavuuden ilmenemistä kuvastaa aivan viime aikoina tapahtunut kahden herätysliikkeen jakautuminen. Kuluneen kesän valtakunnallisia kesäjuhlia vietettiin kahtena joukkona ei vain rukoilevaisuudessa vaan nyt myös evankelisuudessa.

Joissakin tapauksissa virkakysymys on koskettanut pappien työsuhdetta.

Parhaillaan prosessoitavana kirkon piirissä ja sen herätysliikkeissä on homoseksuaalisuus.

Herätysliikkeiden viime kesän kesäjuhlilla olivat joko keskeisesti tai sivuavasti aiheina Raamattu-kysymys, Kristus Raamatun Herra ja Kuningas, ihmisarvo, herätysliikkeen merkitys kirkolle, lepopäivän pyhittäminen, julkisten henkilöiden yksityiselämä, jaksaminen vaikeuksien keskellä sekä yleisen ilmapiirin vaikutus, josta evankelisen herätysliikkeen Kankaanpään evankeliumijuhlilla Helsingin yliopiston systemaattisen teologian tutkija ja Augustinus-tutkija Timo Nisula saarnasi: ”Lankeemukseen voi johdattaa lakien ja instituutioiden välityksellä, yleisen käytännön tai yleisen mielipiteen kautta”.

Rukoilevaisuudesta, herännäisyydestä, evankelisuudesta ja lestadiolaisuudesta on sanottu, että ne ovat luterilaisen kirkon selkäranka ja omatunto.

Ihmisten persoonaa syvältä luotaavien herätysliikkeiden uskoisi pitävän yllä suomalaisessa mediassa valistunutta ja asiapitoista uskonnollista keskustelua. Kuluneen kesän näyttävintä mediakeskustelua ovat kuitenkin olleet kirkosta eroamisen uutisointi sekä uskonnonharjoittamisen – tai jopa niiden ihmisten joilla on uskonnollinen vakaumus – kritisoiminen.

Raahen seurakunnan kirkkoherra emeritus, teologian tohtori Kalevi Silvola kirjoittaakin Laestadiolaisen Uudenheräyksen Lähettäjä-lehden heinäkuun 15. päivän kolumnissaan ”Kirkosta eroaminen näyttää jatkuvan. Jumalan kieltäjät ovat saaneet mukaan varmasti monta epävarmaakin kyselijää. Nyt on trendikästä jättää isien usko ja täyttää sielu tyhjyydellä. Monikirjava hengellisten juhlien kavalkadi osoittaa toisenlaista trendiä. Halutaan pysyä siinä uskossa, missä aikaisemmatkin sukupolvet ovat pysyneet. Kesäjuhlat antavat toivoa Suomen luterilaiselle kirkolle, paljon parjatulle ja kankeaksi haukutulle. Kyllä sen herätysliikkeissä sykkii”.

Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi viittasi Raahen valtakunnallisten kotiseutupäivien jumalanpalveluksen saarnassaan kirkosta eroamisen helppouteen, vain näpäys tietokoneen hiirellä.

Pian Sievin suviseurojen jälkeen alkoi vanhoillislestadiolaisuuden mustamaalaus.

Lähimmäistensä uskonnollisen vakaumuksen arvostelijat ovat kriittisyydessään saattaneet unohtaa, että Suomessa on uskonnon ja omantunnon vapaudesta säädetty perustuslailla. ”Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus” Suomen perustuslaki 11 §.

Vanhoillislestadiolaisuuden taholta ei kuitenkaan ole osoitettu provosoitumista.

Perättömillä väitteillä ja mustamaalaamisella on saattanut olla päinvastainen vaikutus kuin tietyt mediat, niiden verkkosivut sekä internetin verkkokeskustelijat ovat tarkoittaneet. Kritisoitu uskonnollinen liike on alkanut kiinnostaa.

Vanhoillislestadiolaisten kritisoiminen on saanut humoristisiakin piirteitä. Eräs kritisoija teki ilmiannon internetin verkkokeskusteluun. Nimimerkin taakse kätkeytyvä kirjoitti havainnostaan. Hänen vanhoillislestadiolainen naapurinsa oli laittanut marjapensaittensa päälle rastasverkon sunnuntaipäivänä.

Kritisoijat ovat vahdanneet vanhoillislestadiolaisia naapureitaan ja kanssaihmisiään kuin Raamatun ajan fariseukset Jeesusta ja hänen opetuslapsiaan.

Vastaavaa vanhoillislestadiolaisten syntien kantamista on ilmennyt myös parin laajalevikkisen median toimituksissa.

Oiva Paloheimo on runoillut fariseus-kristityistä runossaan Kristus ja kristitty.

KRISTUS JA KRISTITTY

Jeesus Kristus, poika Herran,
kulki metsätietä kerran
hymyhuulin, avojaloin
– linnunpoika kämmenellään.

Siitä kulki kristittykin
mustissansa, ilmein mykin,
paheksuvin mielialoin
– seudun synnit sydämellään.

Kohtasivat
ohi astuissaan
tuntematta toistaan kumpikaan.

Vanhoillislestadiolaisuus lestadiolaisuuden suurimpana suuntauksena on viimeisten vuosikymmenien aikana entisestäänkin voimistunut. Sen toiminta on laajentunut ja monipuolistunut. Uskonnolliset kyselijät ovat löytäneet siitä itselleen kodin. Kymmenin tuhansin juhlilleen kokoontuvat modernit nuoret ja iloiset lapset herättävät huomion rauhallisella käytöksellään ja tasa-arvoisella suhtautumisellaan erilaisuuteen.

Jokaisessa herätysliikkeessä on ollut seulonnan tai hajaantumisen aikoja.

Suurten yhteiskunnallisten murrosten, muuttoliikkeiden ja yleisen maailmallistumisen ohessa vanhoillislestadiolaisuutta kohtasivat 1960- ja 1970-luvulla useat sisäiset kriisit.

Vanhoillislestadiolaisuuteen kuten muidenkin herätysliikkeiden historiaan sopii toteamus, että ihmisten henkinen historia ei koskaan voi pysyä staattisena, pysähtyneenä. Se on koko ajan käymistilassa.

Prosessoituminen saattaa olla monesti välttämätöntä suunnan tarkistamiseksi.

Kriitikot ovat olleet valmiita erottamaan vanhoillislestadiolaisuuden kirkosta tai ovat antaneet kehotuksia sille itselleen lähteä.

Kuitenkaan yhdenkään Suomen luterilaisen kirkon herätysliikkeen perusta ei tee mahdolliseksi kirkosta eroamista. Ne eivät voi erota omasta itsestään.

Myöskään kirkko ei voi erottaa perusluterilaisia herätysliikkeitä. Se ei voi erottaa omaa substanssiaan, olemustaan, muuttamatta samalla itseään.

Rukoilevaisuudella, herännäisyydellä, evankelisuudella ja lestadiolaisuudella ovat omat erityiskorostuksensa. Ilman niitä ei kirkon sisäinen dialogi voisi toteutua. Itsekin itsekorjautuvina – keskustelevina – herätysliikkeet ovat Suomen luterilaisen kirkon selkäranka ja omatunto.

Herätysliikkeiden osallistuminen kirkon ja yhteiskunnan sisäiseen dialogiin on luontevaa, koska herätysliikkeisiin kuuluvat edustavat perusluterilaiseen tapaan maallikkoaktiivisuutta. Lisäksi suurella osalla Suomen luterilaisen kirkon papeista on hengellisenä taustanaan jokin näistä vanhoista luterilaisista herätysliikkeistä.