Kyllä kansa on tiennyt, mitä sota oli – Linnan Tuntematon sotilas ei antanut mikään uutta – tässä kertoo sodan sukupolvi itse – ”Tässä auttoi Herra. Sodan sukupolvi kertoo” artikkelin III osa

Kyllä kansa on tiennyt, mitä sota oli – Linnan Tuntematon sotilas ei antanut mikään uutta – tässä kertoo sodan sukupolvi itse – ”Tässä auttoi Herra. Sodan sukupolvi kertoo” artikkelin III osa

III OSA

Artikkelisarjan I osa 19.2.2009 ja II osa 27.2.2009 sekä nyt julkaistava III osa koostuvat ”Tässä auttoi Herra. Sodan sukupolvi kertoo” teoksen sisältämistä henkilökohtaisista kokemuksista talvisodassa, jatkosodassa ja Lapin sodassa. Kirjan keskeisenä sisältönä ovat muistelut, kirjeet ja päiväkirjat sekä eräät muut aikalaislähteet. Elämä kotirintamalla ja evakossa saa myös kuvauksensa. Teosta esitellään sen takakannessa ”Kirja tuo puhuttelevasti esille sen, kuinka Jumala auttoi vaikeina aikoina”.

Tässä auttoi Herra-teoksen tapahtumakuvauksissa koti ja perhe ovat mielessä. Kirjeissä toistuvat puhuttelut ”rakas”, ”rakkaani”, ”rakkaat”, ”ikävä”, ”kaipaus”, ”rukous”.

Osiossa ”Taistelujen raskasta hintaa” lotta kertoo tapauksen Karjalan kannaksella toimineesta kenttäsairaalasta. ”Eräänä päivänä ylilääkäri tuli meidän lottien luokse ja sanoi minulle itku kurkussa: Kuule, Eeva-Liisa. Soita minulle kehtolaulu. Minulla on niin ikävä lapsiani” (s. 376).

Kirjeet kulkivat sodan kentiltä kotiin ja kotoa taistelujen keskelle.

”Kun kirjeitä saapui rintamalta, niihin koetettiin heti vastata. Naapurit kyselivät toisiltaan, oliko tullut kirjettä taikka oliko joku tulossa lomalle. Kun jossakin talossa oli lomalainen, häntä käytiin tervehtimässä ja kyselemässä kuulumisia. Jos samalla rintamasuunnalla oli omia lähiomaisia taikka sukulaisia, annettiin hänen mukaansa paketteja ja kirjeitä. Tuntui siltä, että lomalaisen taikka kirjeen saapuminen oli kylän yhteinen asia” (s.263).

”Kyllä teitä, rakkaani, palavasti muistan. Jumalan rakkaaseen hoitoon jäämme kaikki” (s. 189).

”Täällä jossakin 3.10. -41. Oma Rakas Vaimoni! Jumalan rauhan terveisin tulen taas tervehtimään sinua.” (s. 195).

”Mutta ennen kaikkea ja kaikkein ensiksi, kuule rakas! Elä murehti kovin paljoa…Koitamme ajatella, että Luoja on kaiken elämämme ylin valvoja…Sano terviisiä lapsille isältä” (s.213).

”Yksi lehmä piti antaa pakko-ottoon …Viljanluovutusta tulee … Sitten on se perunan luovutuskin vielä…” (s. 232).

”Meidän piti luovuttaa polkupyörä ja hevonen. Piikkilankaa ei täältä kerätty… niin pienet laitumet, ettei piikkilankaa täällä ollut… Mutta muualla tienvarsille koottuja piikkilankakeriä kyllä näkyy” (s. 232).

”Sovimme, että vaimoni luovuttaa kihlasormukset sekä yhden muistosormuksen. Vihkisormuksen jätimme muistoksi nuoresta liitostamme. Vihollisen propagandaradio Tiltu ilkamoi vähän myöhemmin, että laiva, jossa keräyskulta oli, oli upotettu Atlantiin…(s. 214).

”Kotona 5.3.43. Kirjoittelen melkein joka toinen päivä sinulle kirjeen, ehkäpä se virkistää ja rohkaiseekin sinua…” (s. 232).

”Rakas sisko. 16.12.1941. Meidät on heitetty taas kauas rintaman taakse, Suvijärvi nimiseen korpikylään…. Pojat olivat taas sillä aikaa kaataneet hirven, joten hirvipaisti on täällä loppumaton. Muutakin metsän riistaa … jäniksiä” (s.318).

”Kristityt! Nyt jos koskaan tarvitaan rakkauden ensimmäisiä töitä, sillä moni lähimmäisemme uupuu ajallisen taakkansa alla…”, Siionin Lähetyslehti 3/1943 (s. 281).

Neuvostoliitto lähetti Suomeen vakoilu- ja kiihotustehtäviin desantteja. Osa saatiin vangituksi ja tuomittiin kansainvälisen käytännön mukaisesti.

”Suomalais-saksalaisen esikunnan päävartioon Rovaniemelle tuotiin tuomittaviksi muun muassa desantteja. Yhteistä heille oli se, että he tiesivät, ettei heidän elämänsä ole enää pitkä. He tiesivät, millainen tuomio desantille julistetaan.…. Eräänä päivänä päävartioon tuotiin desantti, joka oli lähetetty taistelulinjojen läpi Suomen puolelle vakoilemaan. Hän osoittautui inkeriläispojaksi, joka oli täysin suomenkielinen. Osasi hän venäjääkin… Hän oli miellyttävä, ja kaikki vartiomiehet pitivät hänestä. Työnsä hän teki ahkerasti ja rehellisesti…. Eräänä päivänä vanki tuli luokseni ja näytti minulle pientä vihkosta. Totesin sen Katekismukseksi. Hän oli löytänyt sen roskakorista siivotessaan paikkoja. Hän ihmetteli, miten Suomessa tällaiset kirjat joutavat kaatopaikalle. Vastasin, että täällä on niin paljon kirjoja, että näinkin saattaa käydä.

Vangittujen desanttien asioita käsiteltiin koko ajan ja tuomioita annettiin. Aavistin pojan tuomion ja ryhdyin varovasti puhumaan hänelle hänen tilastaan. Puhuin, että kukaan ihminen ei tiedä, koska hänelle tulee lähtö kuolemaan. Hän sanoi, että hänellä ovat asiat huonosti. Hänellä eivät ole synnit anteeksi. Tunsin … hänen sydämensä on avoin. Jumala antoi minulle sanoja lähestyä häntä. Puhuin Jeesuksen kärsimisestä ja kuolemasta meidän kaikkien syntien tähden. Puhuin Jumalan valtakunnan evankeliumista. Annoin hänelle erään kristillisyyden lehden. Seurasin, kun hän koko yön luki sitä….

Kohta tämän jälkeen hänelle julistettiin kuolemantuomio. Olin päävartiossa, kun hänet talutettiin sotaoikeudesta. Hänellä oli nyt hätä. Minut nähdessään hän nosti kätensä ylös ja sanoi, että nyt tulee kuolemalle lähtö. Minä sanoin, että näin on ajallisten lakien mukaan. Mutta Jumala ei ole sinua tuominnut vielä. Sinä olet vielä armon ajassa….Vartiomies vei pojan selliin lukkojen taa.

Koska olin vartiovuorossa, sain mennä selleihin koska halusin. Menin pojan selliin. Aloin taas keskustelemaan hänen kanssaan autuuden asiasta. Hän sanoi taas, että hänellä on huonosti asiat. Mutta jos Jumalan armo minulle vielä kuuluu, haluan uskoa. Syntyi seurat, kun minä, omalta puoleltani heikko ja huono Jumalan lapsi, saarnasin tuomitulle synnit anteeksi. Hän toisti, että hän haluaa uskoa. Hänelle tuli levollinen ja hyvä mieli. … Siinä hän puheli niistäkin asioista, joissa ei ollut kuulusteluissa puhunut totta. Nekin siunasin hänelle anteeksi. Sitten lähdin omiin tehtäviini.

Illalla ajattelin käydä uskonveljeäni hyvästelemässä, sillä aamulla olisi hänen tuomionsa täytäntöönpano. Menin hänen selliinsä. Tapasin hänet siellä iloisella mielellä, vaikka hänen kätensä oli jo lukittu käsiraudoilla yhteen. Hän nosti kätensä ylös ja sanoi, että raudat eivät häntä haittaa, sillä hän pääsee taivaaseen. Keskustelimme hetken ja siunasin vielä häntä evankeliumilla. Hän hyvästeli minut iloisella mielellä Jumalan rauhaan ja ihasteli, että ihmeellisesti on Jumala hänen elämänkohtalonsa johtanut” (s. 290 – 292).

Keväällä 1944 Neuvostoliitto valmisteli suurhyökkäystä, joka käynnistyi Karjalan kannaksella 9. kesäkuuta 1944. Vihollisella oli noin 5 500 tykkiä ja 1 000 raketinheitintä. Hyökkäyksen painopiste oli Valkeasaaren lohkolla, jossa tykkejä ja heittimiä oli noin 400 yhtä kilometriä kohti. Tykistötuli jatkui keskeytymättä koko yön yltyen seuraavana aamuna rumputuleksi. Valkeasaaressa suomalaisasemat murtuivat.

”Se tuntui, että maa repeää. Puhelin kilahti, mutta se kilahti vain kerran. Ihmettelin, että mikä nyt ja menin korsustani ulos. Olimme Kannaksen Valkeasaaressa. Korsumme oli mäen rinteessä ja siitä näki venäläisten Kronstadtin linnakkeet Suomenlahden takana. Juoksin rinteen päälle ja katsoin: koko etulinja pöllysi mustana. Sinne tippui tykkien ammuksia niin jatkuvana virtana, että oli kuin sadekuuro olisi maata pieksänyt. Pojat korsussa heräsivät jytinään ja kysyivät, että mitä oli tapahtumassa. Kerroin, että etulinjasta ei ole enää mitään näkyvissä. Siellä lentää ilmaan vain maata ja kiviä. Kohta kuulimme pommikoneiden lähestyvää ulinaa. Takanamme metsässä noin kilometrin päässä olivat tykistöasemamme. Pommikonelaivueet lensivät niitä kohti. Kohta metsässä leimahteli, jyrähteli ja kuusikko kaatui kuin niitettynä. Vihollinen ampui Kronstadtin linnakkeelta valtavia ammuksia…” (s. 353).

”Jatkuvana virtana saapui evakoita Raivolasta tulevaa tietä Kuuterselkään. Heidän jäljessään tuli perääntyviä sotilaita ilman järjestystä ja lähes pakokauhun vallassa. Kesäkuun 9. päivä oli meidän vuoromme ottaa vastaan vihollisen teräsmyrsky. Maa aaltoili ja …Kaikki sulautui yhdeksi jylinäksi…. Ryntäsimme asemiimme. Eräästä pojasta tuli ryhmän johtaja. Kohta hän tuli luokseni silmät pyöreänä ja kertoi lähtevänsä hammaslääkäriin… Näin, että hänen hermonsa olivat pettäneet ja sanoin: ’Mene vain.’ Ymmärsin hänen tilansa tällaisessa myrskyssä. Olin konepistoolimies ja nyt ensimmäinen mies ryhmässäni. Otin ryhmän haltuuni. Joukossamme oli monta poikaa, jotka olivat syntyneet 1925…. He eivät aluksi uskaltaneet olla juoksuhaudassa seisaallaan, jotta olisivat pystyneet ampumaan. Jotkut itkivät montun pohjalla. Kuljin mies mieheltä ja ammuin konepistoolilla heidän pesäkkeistään rohkaistakseni heitä. Se vaikutti…” (s. 353).

”Jouduimme jättämään asemamme Rajajoen ja Suomenlahden välillä Hatsalan mäessä. Peräännyimme Terijoelle. Puolelta päivin 11.6. vihollinen teki rajun hyökkäyksen viivytyslinjaamme…. osa pataljoonastamme, minä mukana, jäimme vihollisten sekaan. Harhailimme ja juoksimme vihollisen kanssa kilpaa soita ja metsiä. Venäläisten tankit ja moottoriajoneuvot jyrisivät ohitsemme, kun piilopaikassamme… Lähdimme taas yrittämään. Matkalla pataljoonan komentaja menetti hermonsa ja alkoi huutamaan suoraa huutoa. Lähetti rauhoitteli häntä, ja komentaja pääsi tasapainoonsa….” (s. 355).

”Meitä oli vahvistettu pataljoona, 700 miestä, kun menimme Mustamäkeen. Taistelu alkoi 14. kesäkuuta. Kun sitä oli kestänyt kolmatta vuorokautta, oli pataljoonastamme jäljellä enää toistasataa taistelukelpoista miestä. ’… ammus- ja ruokavarastot ovat loppuneet eikä täydennystä saada.’ Olimme puoliksi motissa. Pataljoonamme komentaja oli iäkäs majuri, joka ei näyttänyt olevan tilanteen tasalla. Hän vain hoputti miehiä taistelemaan ja vakuutti, että apujoukkoja kyllä tulee. Miehiä häipyi tuon tuosta omille teilleen katsoen parhaakseen pelastua niin kauan kuin se vielä oli mahdollista. Seurasin tilanteen kehittymistä ja huomasin kohta, että nyt oli lähtenyt pataljoonan loppukin. Vain puolikymmentä miestä oli jäljellä. Laskin ammukseni. Niitä oli seitsemän… Neuvottelimme jäljellä olevien poikien kanssa ratkaisustamme. He kertoivat, että heillä kellään ei ollut enää yhtään ammusta. Yksimielisesti päätimme lähteä yrittämään motista pois. Tiesimme erään kuolleen kulman…” (s. 355 – 356).

”Kesäkuun 15.päivä alkoi etumaastosta kuulua lukuisista kurkuista ’Uraa – uraa!’ Vihollisen tykistö oli jauhanut asemiamme, ja olimme koko ajan odottaneet jalkaväen hyökkäystä. Nyt se tuli. Olin poterossani Mesterjärvellä. Ensimmäisinä jyristelivät hyökkäysvaunut, joiden tykit rummuttivat suorasuuntauksella asemiamme…” (s. 356).

Karjalan kannaksella suomalaisjoukot vetäytyivät taistellen. Syväriltä he olivat lähteneet vetäytymään 16. – 17. kesäkuuta välillä vaarassa joutua saarroksiin. Viholliskoneet ahdistelivat vetäytyviä. Sodan johdolla oli tarkoitus pysäyttää vihollinen. Takarajaksi määriteltiin Viipuri – Vuoksi-tasa. Rintama murtui siinäkin. Viipuri menetettiin 29. kesäkuuta 1944.

”Olimme perääntyneet Viipurin itäpuolelle, noin kymmenen kilometrin päähän kaupungista. Pataljoonamme jäi Liimatan asemalla vihollisen ja omien linjojen väliin. Kuulin monen huutavan Jumalaa avukseen. Risukossa juostessani jalkani tarttui piikkilankaan ja lensin päälleni. Omien puolelta ammuttu kiväärinluoti meni läpi kyynärtaipeestani. Väsymys ja haavoittumisesta johtuva pahoinvointi huumasi minut, etten tajunnut tästä maailmasta mitään. Heräsin siihen, kun noin 30 metrin päässä möyrivästä hyökkäysvaunusta ammuttiin luoti jalkaani. Se lävisti pohkeeni. Samalla näin, että omia miehiä juoksee koko ajan ohitseni. Pääsin pyörähtämään ojaan ja konttaamaan metsään. Sieltä löysin pataljoonamme rippeet. Noin puolet oli kaatunut taikka jäänyt vangiksi” (s. 365).

Yhä nuorempi ikäluokka joutui sotaan. ”Olin täyttänyt 18 vuotta ja sain käskyn lähteä Kannakselle, koska siellä tarvittiin lisäjoukkoja. Pakkasin reppuni ja otin tuvan seinustalta pyöräni lähteäkseni rintamalle. Lähtöhetkellä äiti sanoi isälle, että siunaa nyt Taunoa, kun se nyt lähtee sotaan. Isä siunasi minua ja hyvästelimme. Poljin Ähtärin asemalle, josta nousin junaan….” (s. 365).

”Meillä oli nälkä. Marssimme Antreasta. Sian porsas juoksi tiellä vastaamme. En ole koskaan nähnyt niin nopeaa teurastamista. Porsaan nähtyään miehet säntäsivät juoksuun sitä kohti ja …” (s. 366).

”Ajaessani panssarivaunulla Viipuria kohti vastaan saapui jalkaväen miehiä, jotka sanoivat: ’Turhaan te enää Viipuriin menette!’… Jyristelimme vaunuillamme kaupunkiin. Sen rakennuksiin ja kauppoihin oli jäänyt paljon hyvää tavaraa. Saimme luvan käydä hakemassa niitä itsellemme mitä halusimme. Menimme yhteen kauppaan. Otin jakoavaimen ja meisselin ja ajattelin, että näitä joskus tarvitsen. Muut tavarat tuntuivat turhanpäiväisiltä….Kun ajoin kaupungista ulos, venäläisten tykkien ammuksia räjähteli vaununi edessä. Olimme viimeisiä kaupungista lähtijöitä. Jäljessämme tulivat pioneerit, jotka räjäyttelivät ja polttivat sillat takanamme…” (s. 366 – 367).

”Tiistaina 20. kesäkuuta sain tehtäväkseni hakea viimeisen suomalaisen vartiomiehen pois Sorvalin kasarmin portilta. Joukko-osastoni läksi marssien kiertämään Viipurinlahden toiselle rannalle. Matkamme aikana klo 16.45 laskettiin Viipurin linnantornista Suomen lippu … ” (s. 367).

Viipurin menettämisen jälkeen suomalaisten vastarinta lujittui. Tali-Ihantalan alueella suomalaisjoukot pysäyttivät vihollisen hyökkäyskiilat ankarien taistelujen jälkeen. Saksasta tuodut panssaritorjunta-aseet lisäsivät joukkojen puolustuskykyä. Suomalaisrintama kesti myös Vuosalmella, vaikka vihollinen sai työnnettyä puolustajat virran yli.

Aunuksen ja Maaselän kannakselta vetäytyneet suomalaisjoukot pysäyttivät vihollisen hyökkäyksen Loimolan ja Ilomantsin taisteluissa.

”Venäläisten lentokoneet pimensivät Ihantalan taivaan. Niiden tykit möyhivät maata ympärillämme syytäen tuskaa ja kuolemaa. …” (s. 369).

”Sieltä tuli kymmeniä panssarivaunuja. Olimme saaneet Saksasta uusia panssaritorjunta-aseita, joilla niitä ammuimme….” (s. 369).

”Marssimme kohti Ihantalaa, jonne kuljetettiin apujoukkoja. Oli kaunis kesäkuun 27. päivä, linnut lauloivat ja maa viheriöi, mutta rintamalle saavuttuamme näky oli toinen: sadat vihollisen tykit jyskivät taukoamatta ammuksia maastoon…Täältä ei ikinä selviä, ajattelin. Järjestäydyimme vastaiskuun. Lähdimme juoksemaan peltoaukeaman yli. Emme päässeet pitkälle, kun vastaamme avattiin silmitön tuli. Kaatuneita jäi makaamaan pellolle. Alkoi kuulua huutoa: ’Tuokaa paareja, tuokaa paareja!’ Tunsin luodin iskun vasemman jalan lonkassani. Läksin ryömimään … ” (s. 369).

”Rakas Olgani. Tästä touhusta kyllä olis paljonki sanomista, mutta puhumatta paras… Eihän tässä muuta kuin jäämme armosta uskomaan… Uskomme niin ja luotamme Jumalan varjelevaan armoon ja johdatukseen, että kyllä hän meistä lapsistaan huolen pitää. Kirjoita sie jokapäiväisiä touhujasi ja askareitasi, sillä minäkin elän hengessä niissä mukana. Linjassa 28.6.-44. Jumalan rauhalla Kallesi” (s. 370).

(Kalle eli Kalle Vanhahanni kaatui 28.6.1944 ilmapommituksessa.)

”Heräsin eräänä yönä poterossani kesken unieni. Yllätyksekseni näin useita sotilastovereitani istumassa poteroni reunalla. Ihmettelin syytä tähän. He kertoivat kuunnelleensa, kun lauloin unissani Siionin lauluja. Silloin minusta tuntui, että taivas kosketti maata sodan melskeen keskellä…” (s. 371).

”Ihantalan suurtaisteluiden pysähdyttyä aloittivat tuoreet neuvostojoukot 4. heinäkuuta päähyökkäyksen Vuosalmen lounaisrannalla olevaa suomalaisen sillanpääasemaa vastaan. Äyräpäässä voimasuhteemme olivat rajusti epätasaiset: noin 40 000 vihollista painoi asemiamme, joita puolusti vain pataljoonan verran suomalaisia. Tunsimme, että täältä tulee lähtö. Mutta miten ylitämme takanamme virtaavan Vuosalmen?… Seuraavana päivänä 6. heinäkuuta venäläiset aloittivat hirvittävän keskityksen linjoihimme… Sitten vihollinen sai murtuman rintamaamme, pääsi juoksuhautoihimme… Saimme jostakin viestin, että jokainen saa toimia sen mukaan kuin parhaakseen näkee. Ryntäsimme asemistamme, juoksimme Vuosalmen rantaan…uimaan… Pääsimme Vasikkasaareen… ei aseita eikä ammuksia, ja monilta olivat vaatteetkin jääneet lähtörannalle. Vetäydyimme. Vihollinen… Vuosalmen toiselle rannalle ja pääsi pureutumaan sen maastoon. Lähtörytäkässämme kolmisenkymmentä poikaa oli jäänyt vangiksi. Vain saman verran meitä kokoontui yhteen. Mihin oli muu osa pataljoonaamme joutunut? Se oli kaatunut vihollisen tulitukseen, hukkunut Vuosalmeen ja osa harhaili jossakin” (s. 371 – 372).

”… Kun lähestyimme Vuosalmea, aloimme erottaa rintamalta hirvittävän tykkien ryskeen. Lentokoneita risteili taivaalla. Venäläiset olivat päässeet Vuosalmen toiselle rannalle ja saaneet sinne sillanpääaseman… Se oli rakennuttanut ponttooneista sillan Vuosalmen yli. Sen kansi oli veden alla, jotta sitä ei havaittaisi. Lentokuvissa se kuitenkin näkyi…” (s. 372 – 373).

”Mielessäni asui kuoleman ja iäisyyden pelko. Omatuntoni oli kipeä. Ryhmääni, jota johdin, saapui täydennykseksi kaksi kuusamolaista poikaa Kalle ja Elmeri. Keskusteltuamme tuli esille, että he olivat uskomassa… Vihollisen luoti! Se oli mennyt kaulastani läpi!… Minut sidottiin paareihin, ja juoksujalkaa minua lähdettiin viemään…minulla oli voimakas tunne, että minua viedään kotiseurakuntani Yli-Iin sankarihautaan. Sen ruskean mullan näin silmissäni, ja sen puuristit nousivat elävänä eteeni…Minulla oli huutava tunnonhätä. Sopertelin, missä ovat Kalle ja Elmeri… Kuulin yläpuoleltani: ’Tässä me olemme!’… ’Pitääkö minun mennä nyt kadotukseen?’ minä sanoin. Pojat torjuivat sen. Nopeasti puhuen he sanoivat minulle, että Jeesus on kärsinyt ja kuollut kaikkien syntien edestä – minunkin. Joka uskoo hänen nimessään saarnatussa evankeliumissa syntinsä anteeksi, ei hänen tarvitse mennä kadotukseen. Haluatko uskoa syntisi anteeksi? Vastasin: ’Haluan!’ He saarnasivat minulle evankeliumin…. Menetin tajuntani. Seuraavaksi tajusin, että minua kuljetettiin purilailla… Jossakin kaukana kuului tykkien jyly….olin valmis vaikka kuolemaan” (s. 373 – 374).

Teoksessa kerrotaan nuorten sotilaiden kokemuksista kaatuneita arkkuun pantaessa. ”Olimme nuoria. Vain muutama meistä oli täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Olimme saapuneet koulutuskeskuksesta kolmisen kuukautta sitten. ’Te korpraali, olette porukan vanhin’, sanoi vääpeli minulle. Nousette ryhmän mukana tuohon autoon.’ Ajoimme maantietä peninkulman… käännyimme koivukujalle, joka johti etäällä näkyvään keltaiseen kartanoon… käännyimme… harmaata rakennusryhmää kohti… riihi ja … elosuoja. Rakennusta ympäröin ruohokenttä. Sen ympärille oli ladottu joitakin pitkiä, noin metrin korkuisia epämääräisiä pinoja. Myös elosuojan lattialla näkyi samanlaisia. Ruohokentällä liikkui muutamia naishenkilöitä asunaan pitkät kumiesiliinat ja kumihansikkaat. Pysähdyimme. Meitä lähestyi pitkä ja hoikka sotilashenkilö. Hän oli sotilaspastori. Samassa aistin jonkin oudon hajun. Astuin lähemmäksi erästä pinoa. Tyrmistyin. Ruumiita! Kasoittain kuolleita. Joiltakin oli riisuttu saappaat jaloista, toisilta oli asetakki pois. Siinä makasi upseereita, aliupseereita, sotamiehiä… Ja niitä oli jokaisessa pitkässä pinossa…’Olette KEK:ssä eli kaatuneiden evakuoimiskeskuksessa’ pastori jatkoi… Ensimmäisen kerran me nuorukaiset tajusimme sodan koko kaameuden. Pastori halusi nähdä vainajat arkussa. Usein hän antoi määräyksen, että arkun kanteen piti lyödä pieni kilpi, jossa oli teksti: Ei saa avata. Noissa tapauksissa vainaja oli pahasti silpoutunut” (s. 377 – 378).

Suomi oli ryhtynyt toimiin sodasta irrottautumiseksi. Neuvostoliitto oli luopunut aikaisemmasta ehdottoman antautumisen vaatimuksestaan. Aselevon ehtona oli, että Suomi heti ja julkisesti katkaisee suhteensa Saksaan ja vaatii saksalaisjoukkojen poistumista alueeltaan 15. syyskuuta 1944 mennessä. Eduskunta hyväksyi ehdot. Aselepo tuli voimaan 4. syyskuuta.

”Olin tulenjohtopaikalla Loimolassa.Vihollinen koetti ankarasti painaen murtaa asemiamme. Ammuimme kranaatteja kolmella heittimellä niin, että putket hehkuivat elokuun illassa. Kun ne kuumenivat liikaa, pojat jäähdyttelivät niitä ja sitten ampumista jatkettiin. Kaksi hevosta kuljetti koko ajan kranaatteja kahden kilometrin päästä… Syyskuun 4. päivän aamuna kello viiden aikaan tuli vänrikki lähettinsä kanssa ja ilmoitti, että on solmittu aselepo. Seitsemältä lopetetaan taistelut… Ryhdyimme mieli kiihkeänä seuraamaan kellon viisarien etenemistä. Kun kello lähestyi seitsemää, päätimme lähteä korsuun, ettei henki menisi näin viime hetkillä. Istuimme ja makailimme korsun laverilla… Joku ehdotti, että veisaisimme virren. Virsikirjoja ilmestyi esille. Ryhdyimme laulamaan laulua ’Siunaa ja varjele meitä.’ Silloin tällöin kranaatti tipahti korsumme lähelle. Maa tärähti, hiekkaa varisi kattolautojen läpi ja laulu hetkeksi pysähtyi. Pyyhimme hiekan kirjasta ja jatkoimme laulua. Monien silmissä oli kyyneleitä.

Sitten kello tuli seitsemän, mutta yllätykseksemme vihollinen vain ampui. Sen voima ei näyttänyt laantuvan. Mitä tämä tarkoittaa? Meillä oli kuitenkin käsky olla ampumatta. Vasta seuraavana aamuna vihollisen tuli katkesi kuin leikaten. Laskeutui oudolta tuntuva hiljaisuus. Katselimme epäilevinä toisiamme ja kurkottelimme asemistamme. Viholliset näyttivät katselevan meidän asemiamme. Joku huusi selvällä suomen kielellä: ’Tulkaa tänne vieraaksi!’ Olimme saaneet ankaran määräyksen pysyä omissa asemissamme, emmekä lähteneet. Vihollinenkin kuului iloitsevan asemissaan. Sieltä kantautui venäjänkielistä marssilaulua. Kun se loppui, taputimme heille käsiämme. Sitten joukko venäläisiä nousi juoksuhaudan reunalle. ’ Tulkaa tekin ylös”, he kehottivat meitä. Nousimme maan pinnalle. ’ Nouskaa vain kaikki’, venäläiset huusivat. Meitä oli tässä asemassa vain runsas kymmenen miestä. Loput olivat kaatuneet tai haavoittuneet. Huusimme vastaan, ettei meitä ole tämän enempää. Venäläiset eivät uskoneet. Eräs upseeri lähti astelemaan kohtia asemiamme. Välimaastossa oli kasoittain kaatuneita. Hän kiersi ne. Kun hän vihdoin pääsi luoksemme, hän kurkisti asemiimme. Todettuaan vähälukuisen joukkomme, hän ihmetellen pudisteli päätään…” (s. 380 – 381).

Sodan vaiheiden kuvaukset ovat Tässä auttoi Herra-teoksen historiaosuuksista.

Artikkelin I ja II osa on julkaistu 19.2. ja 27.2.2009.

Tässä auttoi Herra. Sodan sukupolvi kertoo. Toimittanut Toivo Määttä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys. 4. täydennetty painos 2007.

One thought on “Kyllä kansa on tiennyt, mitä sota oli – Linnan Tuntematon sotilas ei antanut mikään uutta – tässä kertoo sodan sukupolvi itse – ”Tässä auttoi Herra. Sodan sukupolvi kertoo” artikkelin III osa

  1. Tähän liittyen Ahti Cajanuksen (ent. Raivio) kirjoitus Nivala-lehdessä 14.2.2005:

    ”Huomioita Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta

    ”Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin”, sanoi vänrikki Stål aikoinaan J.L. Runebergille. V.L:n kerto-massa tapahtumissa olin monien muiden joukossa mukana I/JR 8:ssa (jalkaväkirykmentti 8:n ensimmäises-sä pataljoonassa), jonka konekiväärikomppaniassa V.L:kin palveli ja jonka kivääri oli joukkueeni lohkolla Loimolassa sodan viimeisissä vaiheissa. Niille, jotka eivät ole olleet mukana tuossa Euroopan remontissa kerrottakoon, että kk-komppaniat eivät olleet yhtenäisenä kokonaisuutena rintamassa, vaan ripoteltuina pit-kin pataljooniaan, kilometrin-parin taipaleille. Huollon yms. kannalta tämä oli hankalaa, ja lienee sittemmin järjestetty toisin.

    Itse kirjasta muutamia huomautuksia: Se ei ole historiateos, vaikkakin perustuu tositapahtumiin pohjimmil-taan. Toiseksi, sen tapahtumat eivät etene aikajärjestyksessä, vaan kirjoittajan vapaasti valitsemassa. Kol-manneksi: Tapaukset eivät ole kaikki sattuneet samoille, kirjassa esiintyville henkilöille, vaan useiden koh-dalle tulleina, mutta ne on kerrottu tiivistettyinä noille yksille ja samoille. Neljänneksi: Sellainen rempseys, jota esiintyy kautta teoksen, vaikeissakin tilanteissa, ei ollut todellisuudessa mahdollista. Kaikki tuollainen rento rehvakkuus voimasanoineen, asenteineen, ei voinut tulla kysymykseen alkuunkaan. Sellainen on vain kirjoittajan eräs tyylikeino tai muu sentapainen tehoste.

    Kerron esimerkin: Oli aivan hiljainen hetki eräänä kauniina elokuun päivänä vuonna -44, vähää ennen sodan loppua. Ei laukaustakaan missään. Silläkin kalliotörmällä, jossa olimme asemissa, alkoivat mustikat kypsyä. Meillä oli vain rintavarustus, koska kaivautuminen kovaan kallioon oli mahdotonta. Lähdin nakkelemaan suu-huni noita marjoja ja olin juuri Linnan kiväärin takana, siitä jotain 20–40 metriä, kun kuulin heittimen lähtölau-kauksen naapurin puolelta. Jäin kuuntelemaan. Nyt tulee lähelle, sen saattoi erottaa helposti. Heittäydyin maahan. Alkukeskitys, 10–15 kranua, tulivat juuri siihen, ammukset räjähtelivät kalliopinnassa tuon kk:n kohdalla.

    Miksi juuri siihen? Koska pojat, joukossa pari minunkin miehiä, olivat ruvenneet kortille kk-pöydällä paikassa, jossa edessämme oli 150–200 metriä leveä avosuo. Tuossa hommassa pojille oli tullut lämmin ja he olivat riisuneet puserot pois, joten valkeat paidanhihat heiluivat näyttävästi siinä harvassa männikössä. Jonkun kaverin suuhun Linna oli laittanut sanat: ”Kyllä noilla korteilla olisi nokitellut vielä pitkään”, kun tuo kaveri katseli erään kaatuneen lehtykäisiä. Tällainenhan ei tietystikään voinut tulla kysymykseenkään siinä tilan-teessa. Huusin vain, että nyt nopeasti haavoittuneet pois ennen seuraavaa iskua, ja onnistuimmekin. Tappi-oiden määrää emme ehtineet laskea puhumattakaan kortinsilmistä.
    Tällaistahan kirjassa on kauttaaltaan, rentoa menoa kuvaavana tehokeinona. Kaikenlaisesta purnaamisesta-han siinä kerrotaan paljon. Sellaistahan kyllä kuuli, mutta tuskinpa juuri ylemmille esimiehille. Kovin kummoi-sia seuraamuksia tuollaisesta tuskin tuli, puutteet olivat tuttuja kaikille. Kirjailija korostaa noiden esiintuomis-ta.

    Mutta sitten, melko pian kirjan ilmestyttyä, tulivat sellaiset, jotka eivät tienneet noista meiningeistä muuta kuin mitä propaganda ja muu tuontapainen oli esittänyt. Oli väkeä, joka uhosi upeasti, puhui, lausui runoja ja lau-leli. Tällainen hiljeni, ainakin ulkonaisesti, pian erään rauhanteon jälkeen. Mutta lieneekö ollut aivan näihin päiviin saakka sellaisia piirejä ja henkilöitä, joille olisi pitänyt olla tuota toivomaansa. Mutta miksi olisi pitänyt kertoa sellaisesta, mitä ei oltu kuullut eikä nähnyt, puhua siis satuja, vaikka tosiasioissakin riitti kertomista yli neljänsadan sivun.

    Ahti Cajanus 3/2/JR 8:n joukk. joht.(jalkaväkirykmentti 8:n toisen kompp. 3. joukk. joht.; luutn.)”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.