Tanskalaisen Sven Hasselin sotamuistelmat

Tanskalaisen Sven Hasselin sotamuistelmat

Tanskalaisen Sven Hasselin sotamuistelmia on pidetty liioiteltuina. Tänä vuonna suomeksi ilmestynyt ”Tuomittujen legioona. Kuolema telaketjuilla” on kuitenkin ainakin alkulehdillään yhtä pitävä sen kanssa, mitä Lars Westerlund on kuvannut tutkimuksessaan ”Saksan vankileirit Suomessa ja raja-alueilla 1941 – 1944”. Westerlundin teos ilmestyi vuonna 2008. Ks. sermones.fi:n artikkeli ”Voi, voi, voi! – Voi, voi, voi! – Voi, voi, voi! – … syyttömiksi eivät jää suomalaisetkaan” (17.12. 2008).

Westerlundin tutkimuksissa kerrotaan muun muassa Saksan rangaistusvangeista, joita alkukesällä 1942 tuotiin Pohjois-Norjaan ja Pohjois-Suomeen arviolta 1750. Rovaniemeltä he marssivat jalkaisin kohti pohjoista. Marsittaessa suomalaiskylien ohi vartiomiehet kiinnittivät rangaistussotilaisiin pienet ketjut. Näky kauhistutti paikallisia ihmisiä niin, että he esittivät valituksen Ivalon paikalliskomendantille.

Ja näin kirjoittaa Hassel omista kokemuksistaan: ”Meidät kytkettiin parittain yhteen käsi- ja jalkaraudoin, ja lopuksi vedettiin ketju koko joukon läpi. Meidät kuljetettiin tavara-asemalle lujasti aseistettujen sotapoliisien vartioimina.

Me olimme junassa kolme päivää ja yötä … ”.

Vuonna 1914 syntynyt tanskalainen Hassel oli 14-vuotiaana mennyt kauppalaivaston kajuuttapojaksi. Maihin palattuaan hän pestautui Saksan armeijaan, ja kerran väsyneenä ollessaan ”olin vain yksinkertaisesti lopussa” hän ei palannut lomalta yksikköönsä. Tuomiona oli sotavankileiri, josta hän kertoo teoksissaan.

SS:n ja Wehrmachtin rangaistuskeskitysleiriin Lengriesiin tuotujen vankien tervetulotoivotus Hasselin muistelemana oli seuraavanlainen: ”Te olette lauma saastaisia rakkeja ja hylkiöitä, sikamaista roskajoukkoa, ihmiskunnan pohjasakkaa. Ja jotta saisitte oikein nauttia kuvottavasta tilastanne, me tulemme huolehtimaan, että kuolette hitaasti, hyvin hitaasti, jotta teillä on aikaa kaikkeen….”.

Westerlundin tutkimus kertoo hitaasti kuolemisen menetelmästä Saksan vankileireillä Suomessa. Neuvostosotavankien kohtelusta mainitaan muun muassa, että kuolemantapaukset olivat ammuttuja, hirtettyjä tai teloitettuja sekä uupumukseen tai nälkään kuolleita eli tarkoituksella aliravittuja, uuvutettuja ja rääkättyjä.

Westerlundin Saksan vankileirejä Suomen maaperällä koskevasta tutkimuksesta on seuraavakin kuvaus: Tarvikkeita vankileirille tuonut autonkuljettaja, ulkopuolinen siviilihenkilö, saksalaisten upseerien majoituspaikkaa etsiessään avasi vahingossa väärän rakennuksen oven. ”Lattialla virui omissa ulosteissaan valittelevia ja vaivoin elossa olleita neuvostovankeja”.

Pohjoisessa AOK 20:n alaisuudessa Suomen Lapissa toimivia Saksan kenttärangaistusosastoja ja –leirejä nimitettiin ”taivaaseenlähtöyksiköiksi”. Saksan vankiloista ja muista rangaistuslaitoksista tuotuja sanottiin erään SS-vääpelin sanoin ”eläviksi kuolleiksi” eli ”niiksi, jotka eivät koskaan palaa”. Heitä käytettiin miinanraivauksissa, kentälle jääneiden ruumiiden korjaamiseen talteen sekä bunkkereiden ja asemien rakentamiseen. Palvelussa ei ollut vapaapäiviä ja työpäivän pituus oli 10 – 14 tuntia. Useimmat kuolivat ravinnon puutteeseen ja olivat raskaan työn johdosta niin heikentyneitä, etteivät selvinneet kylmyydestä ja kuolivat.

Näyttäisi siltä, ettei Hassel liioittele sotakirjallisuuskuvauksissaan. Sitä samaa tapahtui saksalaisten vankileireillä Suomessa jatkosodan aikana.

Hassel kuvaa tapahtumaa, jossa sotavanki esimiehen mukaan ei osannut tehdä ilmoitusta oikein: ”Muutamassa sekunnissa mies makasi selällään paljaat jalat kaakinpuussa.

’Montako, Untersturmführer?’

’Antakaa kaksikymmentä.’

Heidän lopettaessaan mies oli tajuton. Mutta heillä oli keinot hoidella se asia, sanoin kuvaamattomat keinot, ja tuota pikaa hän seisoi taas paikallaan rivissä.”

Seuraava rangaistava ripustettiin ranteista niin, että varpaat hipoivat lattiaa juuri ja juuri, Hassel kertoo.

Ja näin suomalaisen Westerlundin tutkimus: Inarin kirkonkylän eteläpuolen leiristä Solojärvellä kerrotaan, että neuvostovankeja olisi pidetty koirankopeissa ja roikotettu käsistä puiden väliin laitetussa tangossa. Westerlund sanoo vielä paikallaan olevan rautatangon olevan porattu kahden metrin korkeudelle kahden paksun männyn läpi.

Päivästä, jolloin oli määrä hirttää vankeja, Hassel kertoo: ”Sellaiset päivät alkoivat vihlovalla pillin vihellyksellä, ja iso kello soi tietyn määrän kumahduksia ilmaisen, mitkä kerrokset menisivät alas… Yhtenä sellaisena päivänä oli määrä hirttää kahdeksantoista. … asetuimme puolipiiriin hirttolavan ympärille. … Miestuomituilla oli juovikkaat housunsa, naisilla juovikas hameensa, ei mitään muuta. … ”.

Meitä höykytettiin niin, että veri pursui kynsien alta – eikä kuvaannollisesti, vaan oikein tuiman todellisesti. ” … Ei ollut mitään sellaista rangaistusta kuin vapauden riistäminen, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei meillä ollut vapautta. Oli vain palvelusta, palvelusta, palvelusta…. Joka ainoana yönä harjoitettiin hälytyksiä ja nopeaa varusteiden vaihtoa….”, Hassel kirjoittaa.

Hasselin mielestä leirin aliupseerit olivat lauma kiljuvia perkeleitä. ”He eivät koskaan lyöneet tilaisuutta laimin.”

Westerlund kertoo säälimättä tavoista, joilla saksalaiset kohtelivat vangiksi saamiaan tai ottamiaan Neuvostoliiton armeijan sotilaita. ”Kun sotavankeja tuotiin kuulusteltavaksi neljän viiden miehen ryhmissä, heidän paidanselkämyksensä halkaistiin puukolla, minkä jälkeen heidät vietiin ammuttaviksi”.

Saksalaisten vankileirejä Suomessa tutkinut Westerlund on oikeus- ja hallintohistorian dosentti ja Kansallisarkiston Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939 – 55-hankkeen tutkimusjohtaja.

Ks. sermones.fi:n artikkeleita muun muassa hakusanoilla ”saksalaisten vankileirit”, ”pauli haapakoski”, ”jozef molka”, ”tuulikki soini”, ”lars westerlund”!

Lars Westerlund, Saksan vankileirit Suomessa ja raja-alueilla 1941 – 1944. Tammi 2008.

Sven Hassel, Tuomittujen legioona. Kuolema telaketjuilla. Gummerus 2010. Suomentanut Renne Nikupaavola.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.