Vanhoillislestadiolaisuuden viime aikojen ilmiöt selviävät parhaiten puolueettomalla tutkimuksella ja mahdollisesti taiteen keinoin. Tietysti keskusteluin ja faktatiedoin – Oikeus surra ja olla murheellinen

4. Marraskuu 2011 | Tekijä Nettilehti Sermones | Kategoria Artikkelit

Lestadiolaisen herätysliikkeen suurimman suuntauksen vanhoillislestadiolaisuuden ympärillä ja osin sisällä ovat pitkään riehuneet myrsky ja rajuilma. Sanat ”hoitokokous” ja 1970-luku ovat olleet ne ilmaisut, joita rajuilma on lennättänyt ja kuljettanut mukanaan. Kuitenkin kritiikin syyttämä SRK eli Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys on jo heti 1970-luvun lopussa saattanut julkisuuteen huolen oppiharhoista ja vääristä toimintatavoista, joita vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen oli ajautunut. Aiheesta oli alustus puhujien kokouksessa Oulussa 28. joulukuuta 1977.

Ranuan suviseurojen yhteydessä kesällä 1989 pidetyssä puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa oli laaja alustus ”1970-luvun tapahtumien tarkastelua”. Alustus kokonaisuudessaan on luettavissa SRK:n vuoden 1989 vuosikirjassa. Seurakuntavanhimmat tarkoittavat paikallisten rauhanyhdistysten kokoukseen valitsemia edustajia.

Oppiharhat ja väärät toimintatavat, joita SRK:n johtokunta mainitsee kuluvan syksyn aikana antamassaan 1970-luvun ilmiöitä tarkoittavassa julkilausumassaan, ovat olleet vanhoillislestadiolaisten kristittyjen keskuudessa ja sen keskusorganisaatiossa SRK:ssa tarkasteltavina ja arvioitavina. Arviot ovat perustuneet teologiseen tutkimukseen ja yksittäisten uskovaisten asiaan paneutumiseen.

SRK:n johtokunnan kuluvan syksyn kannanilmaisussa on 1970-luvun opillisista harhoista mainittu henkioppi, julkirippi sekä harhakäsitykset, että SRK:n johtokunta tai paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnat muodostaisivat maanpäällä ns. ”Jumalan huoneen hallituksen”. Jo vuoden 1977 puhujainkokouksen alustuksessa oli todettu, että seurakunnalla on Jumalan asettama hallitus ja se on Jeesus Kristus, ei mikään maallinen organisaatio.

Syksyn kannanilmaisun mukaan 1970-luvun ilmiöissä esiintyi myös yksittäisen uskovaisen henkilökohtaisen omantunnon vähättelyä, mikä tarkoitti paikallisen rauhanyhdistyksen muodostamalle seurakunnalle kuuliaisuutta. Väärän kuuliaisuuden opetuksissa unohdettiin, että uskon korkein auktoriteetti on Raamattu, Jumalan sana, ei seurakunta.

Yksi 1970-luvun oppiharhoista oli avainten vallan väärinkäyttö. Kysymys on Jeesuksen opetuslapsilleen antamasta ”vallasta”: ”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne on anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi” (Joh. 20: 22 – 23). Seurakuntapäivien tai ”neuvonpitojen” ja puhuttelujen kohtalokas huipentuma on saattanut olla, että jostakin asiasta, erityisesti ”väärästä hengestä” parannukseen taipumaton uskovainen saatettiin ”sitoa”. Hänelle ei saarnattu syntejä anteeksi, vaikka hän olisi sitä pyytämällä pyytänyt.

Lestadiolaisuuden tutkija, rovasti Seppo Lohi totesi avainten vallasta saarnassaan Lumijoen suviseuroissa kesällä 2011, että maan päälle on jätetty ”uskomaton valta”. ”Ei siis ihme, että tällainen valta joutuu alttiiksi väärinkäytöksille.” Lohi korosti saarnassaan, että avainten valtaa ei saa käyttää inhimillisten tarpeiden toteuttamiseen. Niitä ei saa käyttää hengellisen vallankäytön välineenä, ei saa käyttää ihmisten alistamiseen ja nöyryyttämiseen. ”Taivasten valtakunnan avaimet on annettu vain sitä varten, että ihminen voidaan vapauttaa synnin kahleista.”

Esimerkkinä ihmisen vallanhalusta Lohi mainitsi apostoli Pietarin, joka alkoi opettaa itseään Herraa Jeesusta välittömästi sen jälkeen, kun oli saanut avaintenvallan.

Lohi selvensi myös, mistä syntien pidättämisessä, sitomisessa, on kysymys. ”Sellainen ihminen, joka ei halua päästä vapaaksi näistä kahleista (em. synnin kahleista), jää sidotuksi”.

Vanhoillislestadiolainen maallikkoteologi ja -saarnaaja, ye-everstiluutnantti Erkki Reinikainen kirjoittaa teoksessaan ”Niin kuin kuvastimesta” (SRK 1994): ”Hajaannuksien taustalla on ollut opillisten harhojen lisäksi tai rinnalla ihmisestä itsestään nousevaa vallan käyttöä tai sen tavoittelua ja kunnianhimoa. Pelottavaa tässä yhteydessä on ollut, että väärä valta ja kunnianhimo pukeutuvat ’valkeuden kaapuun’, toisin sanoen niiden käyttäjä uskoo itsekin tekevänsä hyvää ja oikein. … Tällaisella vallalla ja kunnialla on ihmisen kasvot”.

Reinikainen kirjoittaa lestadiolaisuuden hajaannuksista ja toteaa: ”Rintamamuodostuksiin ja sittemmin syntyneisiin hajaannuksiin eivät vaikuttaneet ainoastaan oppiharhat, vaan näiden seurauksina esiintyneet henkilökohtaiset syytökset, katkeroitumiset ja valtataistelusta aiheutunut kateus. Myös myöhemmin 1930-, 1960- ja 1970-luvuilla tapahtuneissa hajaannuksissa on ollut samoja piirteitä kuin vuosisadan vaihteen taisteluissa. Ei niistäkään ole puuttunut merkkejä ihmiskasvoisesta vallasta ja kunniasta”.

Lohen ja Reinikaisen mainitsemista ilmiöistä SRK:n kannanilmaisussa mainitaan: ”… alkoi esiintyä myös yksilön omantunnon vähättelyä, loukkaavaa kielenkäyttöä ja anteeksiannon kieltämistä”.

SRK:n johtokunta painotti kantanaan: ”Toisen ihmisen nöyryyttäminen ei ole milloinkaan oikein, ei myöskään ruumiillinen, henkinen eikä hengellinen väkivalta”.

Toisen ihmisen kohtelemisesta Lumijoen suviseuroissa saarnannut rovasti Teuvo Mononen korosti, että Jumalan lapsi ei voi toisia ihmisiä ojentaa kovuudella vaan rakkaudella. ”Kohdella paremmin kuin ovat ansainneet.”

Reinikainen on arvioinut 1970-lukua (Kaleva 20.2.2004), että se oli rankkaa aikaa vanhoillislestadiolaisuudessa kuten koko suomalaisessa yhteiskunnassa. Reinikaisen mukaan se näkyi vanhoillislestadiolaisuudessa lakihenkisyyden korostumisena ja pyrkimyksenä eristäytyä yhteiskunnasta. ”Olin taistelemassa siitä, ettei vanhoillislestadiolaisuudesta tule fundamentalistista liikettä”, Reinikainen sanoo 85-vuotishaastattelussaan. Reinikaisen arvioinnin mukaan usko alkoi tuolloin olla liikaa ihmisen kädessä. Jumalan armon merkitys ikään kuin himmeni. Linjasta käytiin vanhoillislestadiolaisuudessa lujaa taistelua, on Reinikainen todennut haastattelijalle.

Kalevan haastattelussa Reinikainen on korostanut myös periaatteita, joilla tulee kohdata toiset ihmiset. ”Ihmissuhteita pitää hoitaa lämmöllä ja sydämellisyydellä, riippumatta toisen uskonnollisesta vakaumuksesta. Kaikkia ihmisiä pitää kohdella tasa-arvoisesti.”

Reinikaisen yksityisessä – ilmeisesti vielä julkaisemattomassa – arkistossa on vuosikymmeneen liittyviä kirjoituksia.

Vanhoillislestadiolaisuuden toiminnassa 1970-luvulla ilmennyt lakihenkinen toisen uskovaisen ”syntien kaivelu” kuten ilmiötä on luonnehdittu, saattoi olla myös kovaa ja julmaa. Mutta silloinkin kun se tapahtui lempeästi ja ystävällisesti, siinä kosketeltiin ihmissielujen herkkiä kieliä tavalla, joka saattoi rikkoa ihmisen mielen ja minuuden. Näitä tapahtumia on vanhoillislestadiolaisten kristittyjen tiedossa ja ne ovat tulleet keskusteluissa esille.

SRK:n johtokunnan kannanilmaisussa ihmetellään ja pidetään käsittämättömänä 1970-luvun oppiharhojen ja väärinkäytösten levinneisyyttä: ”On valitettavaa ja jälkikäteen arvioituna myös käsittämätöntä, että tällaiset erehdykset pääsivät leviämään lähes kaikkialle kristillisyytemme toimintaan”.

Ilmiöiden syntyä on selitetty reagointina jo 1960-luvun arvomurrokseen. Laajan levinneisyyden selityksenä voi olla myös muuttoliike ja ihmisten suuri liikkuvuus. Nuoret etsiytyivät etäällä kodeistaan oleviin koulukaupunkeihin ja liikkuivat kotiseutunsa ja koulutuspaikkakuntiensa väliä. Muuttoliike lestadiolaisuuden pääalueilta Pohjois-Suomesta suuntautui Etelä-Suomeen ja Ruotsiin. Yhteydet kotiseutuun säilytettiin. On myös huomattava, etteivät suomalaisen yhteiskunnan 1960- ja 1970-luvun yhteiskunnallisetkaan eivätkä sosiologiset analyysit ole vielä kaiken kattavia. Sodan veteraanit joutuivat vaikenemaan ja ovat vaienneet viime vuosiin asti. Myös vuoden 1918 kansalais- ja vapaussotaan johtaneet tekijät ovat osin selvittämättä. Saksan alistuminen Hitlerin fanaattisuudelle hakee vertaistaan eikä Suomen jatkosodan tekijöistä ole keskustelu vielä lakannut.

On ihmetelty, että SRK:n kannanilmaisua on saatu odottaa kolmekymmentä vuotta. Tällöin ei ole tiedetty, että liikkeessä ilmenneet harhat pantiin merkille heti 1970-luvulla ja niihin puututtiin. Vuonna 1987 on Oulussa pidetty kaksipäiväinen seminaari, jossa on tarkasteltu 1970-luvun vanhoillislestadiolaiselle kristillisyydelle vieraita ilmiöitä ja harhaoppeja.

Taiteessa kestää ihmissukupolven eli 70 vuotta ennen kuin fakta muuttuu fiktioksi. Historian puolella tarvitaan vastaava aika ennen kuin ihmisen psyykettä syvältä koskettaneet ja koskettavat ilmiöt löytävät täsmälliset ilmaisunsa. Tällöin kolmekymmentä vuotta kannanilmaisuun on lyhyt aika. Sitä paitsi suuri määrä puhujia on ollut kuulemassa aihetta tarkastelevan alustuksen puhujainkokouksessa jo 1970-luvun lopulla ja vuonna 1989 mukana ovat olleet puhujien lisäksi seurakuntavanhimmat. Asioista on ollut mahdollista tietää. Mutta ellei ole ollut kiinnostusta eikä valveutuneisuutta jatkaa keskustelua oman paikallisen rauhanyhdistyksen piirissä tai ystävien ja perheen kanssa, asioiden käsittely on jäänyt kesken.

Lestadiolaisuudesta 1930-luvulla erkaantuneen pikkuesikoisuuden, Rauhan Sanan, historiasta ja siitä irtaantuneen papin elämästä on SRK:n kustantamana ilmestynyt kaunokirjallinen teos (Kaija Inkeri Kinnunen, Perintö. SRK 2010). Teokseen on talletettu Rovaniemen kirkkoherran Pentti Seppäsen (1905 – 1962) sanoja opillisista taisteluista lestadiolaisuudessa. Hänen kokemuksensa oli muun muassa: ”Aina ovat tulleet eriseurat kuin kaikki muutkin vahingot niiden kautta, jotka ovat kasvaneet suureksi”. Tilittäessään suhdettaan pikkuesikoisuuteen Seppänen arvostelee voimakkaasti ilmiötä, jossa saarnaajat hallitsevat seurakuntaa. Erittäin pahana hän pitää sitä, jos seurakunta sallii puhujan korottaa itseään eikä puutu siihen: ”Se ei ole mikään oikea seurakunta, joka ei pysty hallitsemaan saarnaajiansa. Ja tästä on syvimmiltään kysymys pikkuesikoisuudessa” (kirje vuonna 1952).

Vanhoillislestadiolaisuuden 1970-luvun paikallisissa rauhanyhdistyksissä ei aina ollut rohkeutta eikä ymmärrystä puuttua oppiharhoihin tai vääriin toimintatapoihin. Mahdollisesti oli myös niin kuin lääninrovasti Erkki Piri toteaa Kalevan haastattelussa (15.10.2011): ”Olimme silloin kolme vuosikymmentä sitten kaikki samassa veneessä”. Toisaalta tosiasia on, että suuri osa uskovaisia eli ja uskoi kaikessa rauhassa tuntematta tai tietämättä mitään liikkeen käymästä taistelusta.

Oppiharhat ja väärät toimintatavat eivät ilmestyneet vanhoillislestadiolaisuuteen 1970-luvulla yhtäkkiä tai kuin itsestään. Epäonnistuneista neuvotteluista pikkuesikoisuuden kanssa jäi lainomaisuutta, todetaan SRK:n vuosikirjassa 1989. Lainomaisuuden on katsottu tuoneen 1970-luvun tapahtumiin kireyttä ja totuutta ilman rakkautta. Joillekin vanhoillislestadiolaisille oli jäänyt myös muista aikaisemmista hajaannuksista opinkäsityksiä, jotka alkoivat vaikuttaa ensin 1960-luvulla ja myöhemmin 1970-luvulla. Näitä opinkäsityksiä olivat ”syntien kaivelu” ja rauhanyhdistyksen johtokunnan näkeminen hengellisenä auktoriteettina.

Vuoden 1989 vuosikirjaan tallennetussa puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksen alustuksessa mainitaan SRK:n 1970-luvulla saamista nimettömistä kirjeistä, joissa ilmeni jopa uhkailua. Kirjeet kuuluivat ”vuosia jatkuneeseen hyökkäysprosessiin”. SRK:ssa koettiin myös kantelu oikeuskanslerille ja Julkisen sanan neuvostolle. Ilmiö on vastaava, mitä SRK on viime vuosina kokenut 1970-luvun ilmiöiden ja tapahtumien vuoksi.

Saattaa olla, että SRK:lle suunnatut kirjeet ovat viime vuosina osaksi korvautuneet nettikirjoituksilla.

Joillakin sosiaalisen median keskustelupalstoilla lyönnit SRK:ta ja vanhoillislestadiolaista kristillisyyttä kohtaan ovat olleet julmia, kovia ja jopa rivoja. Tekstien sisällöistä on pääteltävissä, etteivät niiden kirjoittajat tiedä, miten tarkasti ja perusteellisesti SRK:ssa on analysoitu ja tutkimuksin selvitetty vanhoillislestadiolaisen liikkeen historiaa myös 1970-luvulla. Merkille pantavaa on ollut, että tutkimusten ja selvitysten tämän hetkinen yhteenveto, SRK:n johtokunnan kannanilmaisu, ei ole synnyttänyt kriitikoissa sitä iloa, mitä olisi odottanut.

Hammurabin laki – silmä silmästä, hammas hampaasta - ei kuulu kristinuskoon eikä sivistyneisyyteen, varsinkaan sydämensivistykseen. Se ei kuulu myöskään globaalin etiikan kultaiseen sääntöön. Heidän, jotka ovat vanhoillislestadiolaisuuden ”hoitokokouksissa” kohdanneet kovuutta ja julmuutta, ei tule vastata samalla mitalla. Myöskään heidän, jotka tietävät läheistensä, ystäviensä, naapureidensa ja sukulaistensa kohdanneen ”puhuttelujen” ja ”parannuksen vaatimusten” lakihenkisen vaativuuden, syntien kaivelun, henkilökohtaisen elämän haavoittamisen ja painostamisen, ei tule vastata vanhoillislestadiolaiselle kristillisyydelle eikä sen järjestöorganisaatiolle SRK:lle Hammurabin lain periaatteilla eli ”antaa takaisin samalla mitalla”.

Lukuisten tekijöiden aiheuttamia ja vaikuttamia tapahtumia ja ilmiöitä ei voi millään muulla tavoin selvittää kuin tutkimustiedoin. Vanhoillislestadiolaisuuden viime aikojen ilmiöt selviävät parhaiten puolueettomalla tutkimuksella ja mahdollisesti taiteen keinoin. Tietysti keskusteluin ja faktatiedoin. Tutkimukset tulee ulottaa yksittäisten vaikuttajien elämäkertoihin. Vaikuttajiin kuuluvat myös vanhoillislestadiolaisuutta julkisuudessa riepottelevat ja kritisoivat mediat sekä erityisesti sosiaalisen median keskustelijat.

Ihmisellä on taipumus projisoida elämänsä epäonnistumiset ja henkilökohtainen rikkinäisyys toisiin ihmisiin, omaan kontekstiinsa. Ympäröivä todellisuus on ihmiselle heijastuspinta tahtoipa hän sitä tai ei. Tällöin ympäristö joutuu kantamaan yksittäisten kansalaisten henkilökohtaisen elämän taakkaa, vaikka sillä ei olisi mitään osuutta sen epäonnistumisiin ja rikkoutumisiin.

Vanhoillislestadiolaisuus 100 000 – 200 000 kannattajan ja vielä suuremman ystäväjoukkonsa kanssa on ollut lukuisten suomalaisten kasvuympäristöä. Laajan levinneisyytensä vuoksi se on monen suomalaisen elämänpolun maisemaa yhtä hyvin kuin koko muu lestadiolainen herätysliike sekä toiset herätysliikkeet. Herännäisyyteen liittyen on jo laajaa psykohistoriaa. Myös lestadiolaisuudesta on ilmestynyt yksittäistä rauhanyhdistystä koskevaa vastaavaa tutkimusta.

Psykohistoriaksi voi nimetä myös tavallista kaunokirjallista kirkkohistoriaa. Tästä on esimerkki Rovaniemen kirkkoherra Seppäsen elämäkerta. Valkoiset olivat teloittanet Seppäsen vaimon, Mailan, isän, mutta tämä ei Seppästä ollut estänyt rakastumasta punaisen perheen tyttäreen. Teoksesta ei käy ilmi, että rouva Seppänen olisi jäänyt kantamaan sydämessään katkeruutta nuoruutensa raskaista menetyksistä ja kokemuksista. Kuitenkaan raskas suru ja murhe menetyksistä eivät täydellisesti unohdu. Ihmisellä on oikeus tunteisiinsa.

Vanhoillislestadiolaisuuden arvostelijoiden toivoisi näkevän metsän puilta. Osassa jatkuvaa ”oksennuskulttuuria” (Jsn:n neuvoston puheenjohtaja Risto Uimosen ilmaus) lienee kysymys samasta ilmiöstä, mitä on todettu yhteiskunnallisen keskustelun puolella. Osa nuorista osaa puhua yhteiskunnasta vain halventavin kielikuvin ja emotionaalisesti kielteisin, kyynisin ja tautologisin elementein. Vastaava ilmiö on havaittavissa vanhoillislestadiolaisuuden ”kestokriitikoiden” teksteissä – valitettavasti aikuisten. Syyt syytöksiin SRK:ta ja sen mukana vanhoillislestadiolaisuutta kohtaan ovat muissa tekijöissä kuin arvostelun ja syytösten kohteissa. Syyt eivät ole vanhoillislestadiolaisen liikkeen 1970-luvussa eivätkä sen ilmiöissä.

Heillä, jotka henkilökohtaisesti ovat saaneet haavoja 1970-luvun uskontaisteluissa, taitamattomissa vuorovaikutuskohtaamisissa tai puhutteluissa, ”synnin kaivelemisissa” ja ”hoitamisissa”, jotka ovat voineet olla taitamattomia, tyhmiä, julmia ja kovia, on oikeus surra ja olla murheellisia. Heillä on oikeus olemassaoloon ja heillä on oikeus murheeseen. Ihmisen minuuden, persoonallisuuden talo on toisella herkempi kuin toisella. Sen ikkunat menevät helpommin rikki kuin toisen talon, jonka ikkunat ovat kestolasia. Ovikaan ei helposti irtoa saranoiltaan, vaikka kuinka punnertaisi. Toisesta talosta jo ripa tarttuu käteen, kun rupeaa avaamaan ovea.

Suomen luterilaisen kirkon luterilaiset herätysliikkeet ovat vaikuttava suomalaisen yhteiskunnan tekijä. Lestadiolaisuus yhtenä näistä herätysliikkeistä on hieno, kunnioitettava ja arvokas. Herätysliikkeenä se edustaa maltillista keskitien luterilaisuutta. On ollut valitettavaa havaita, miten innokkaasti eräät itseään arvostavat mediat ovat hankkineet vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevät uutisensa tietämättömyyteen perustuvilta tai tahalliseen vahingoittamiseen pyrkiviltä nettisivuilta. Erityisesti Oulussa ilmestyvä Kaleva ja valtakunnallinen Kotimaa ovat näyttäneet käyttävän nettisivuja ilman lähdekritiikkiä. Kun toinen on jostakin kirjoittanut, kohta myös toinen. Kuin Pekka Töpöhäntä-kirjojen Pilli ja Pulla ne ovat kaikuna reagoineet toisiinsa. Näin oli jo Kalevan edellisen päätoimittajan Risto Uimosen aikana. Printtimedia on vastuussa myös nettisivuistaan. Nyt Uimonen on Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja.

Myös Lapin yliopiston tutkija on hoitokokoustutkimuksessaan näyttänyt käyttäneen lähteinään nettisivuja lähdekritiikittömästi. SRK on kumonnut tutkimustuloksen hoitokokousten palaamisesta perättömänä.

Toinen asia on se, että vanhoillislestadiolaisten kristittyjen joukossa on edelleen heitä, jotka tietämättään tai ymmärtämättömyyttään vielä pitäytyvät 1970-luvun vääriin oppikäsityksiin ja toimintatapoihin, ainakin osaksi. Käsitykset eivät muutu yhtäkkiä, mutta siitä ei tule tehdä johtopäätöstä, että koko vanhoillislestadiolainen kristillisyys ja sen mukana SRK olisivat väärien opinkäsitysten ja väärien toimintatapojen takana. Kysymys on yksittäisten uskovaisten henkilökohtaisesta ongelmasta tai tietämättömyydestä joissakin rauhanyhdistyksissä.

SRK:ssa tehtiin hämmästyttävän nopeasti päätös SRK:n historiakirjoituksen jatkamisesta kuluneena syksynä valmistuneen SRK:n historian toisen osan jälkeen. Muutama vuosi sitten valmistuneen SRK:n historian I osan (aikajakso 1906 – 1946) ”Kahden kuoren välissä” jälkeen ilmestynyt II osa ”Evankeliumin työ laajenee” käsittelee SRK:n historiaa vuoteen 1961 saakka. Kustannuspäällikkö, fil.tohtori Ari-Pekka Palola kirjoittaa myös 1970-lukua käsittelevän III osan. Nähtäväksi jää, missä määrin tutkimus tuo SRK:n historiasta esiin uutta nimenomaan 1970-luvun muodostaman hirstorian ajankohtaa ajatellen.

Jätä kommentti

CAPTCHA Image Audio Version
Reload Image