”Lapin sodassa kaikki oli velvollisuudentuntoisten sotilaiden varassa” – Lapin sota tuhoineen ei ollut vältettävissä – Suomi kansallissosialistisen ja kommunistisen diktatuurin puristuksessa – Suomi on edelleen olemassa – Mika Kuljun uusin tutkimus ”Lapin sota 1944 – 1945”
Saksan tieteellisessä historiantutkimuksessa Lapin sodalla ei ole itsenäistä roolia. Kolmannen valtakunnan katastrofissa se oli ”pelkkä sivujuonne”. Suomelle Lapin sota merkitsi itsenäisyyden säilyttämistä.
Taistelullaan saksalaisia vastaan Suomi vältti puna-armeijan miehitysyrityksen sekä Lapin joutumisen saksalaisten ja venäläisten taistelutantereeksi. Lapin sodan paradoksi oli, että ainoa näistä kolmesta valtiosta ”joka halusi verta ja vankeja arktisessa erämaassa” oli Neuvostoliitto. Suomalaiset ja saksalaiset joutuivat taisteluihin pakon edessä, Neuvostoliiton tahdosta.
Kirjailija ja tutkija Mika Kulju summaa uusimmassa tutkimuksessaan ”Lapin sota 1944 – 1945” (Gummerus 2013), että Lapin sota oli suomalaisten viimeinen uhraus pitkinä sotavuosina 1939 – 1945, jolloin Suomi on kansallissosialistisen ja kommunistisen diktatuurin puristuksessa. ”Päinvastoin kuin kaikki muut vastaavassa lähtötilanteessa olleet kansakunnat Suomi selvisi toisesta maailmansodasta ilman miehitystä ja aidosti itsenäisenä.”
Kulju kysyy kirjansa lopussa, kuka voitti Lapin sodan. Kulju katsoo, että puhtaasti sotahistoriallisesta näkökulmasta katsoen voittajia on vaikea löytää, koska yksikään kolmesta pääroolin esittäjästä ei saavuttanut tavoitteitaan. Suomi ei onnistunut pysäyttämään saksalaisten vetäytymistä, Saksa ei onnistunut siirtämään pääosaa 20. Vuoristoarmeijan joukoista taisteluun kolmannen valtakunnan ydinalueista ja kolmanneksi: Neuvostoliitto ei onnistunut rakentamaan Suomen Lappiin ja Pohjois-Norjaan pohjoisen Stalingradia.
Sermones. fi kirjoittaa arktisesta sodasta 14.2.2008: ”Lapin sodasta tuli hirvittävä kaikkine tuhoamisineen. Tässä mielessä varmaan toteutui 20. Vuoristoarmeijan komentajan kenraali Lothar Rendulicin sanat Mannerheimille syyskuun alussa 1944. “Saksalaiset ja suomalaiset ovat maailman parhaat sotilaat … Jos heidän täytyisi taistella keskenään, olisi kaatuneita 90 prosenttia”, kertoo Nevakivi keskusteluista.
Saksalaisia Lapin sodassa kaatui noin 1 000 miestä ja suomalaisia noin 800.
Maiden väliset mittasuhteet kuitenkin olivat Haapakosken sanoin: “Meidän pienen ja väsyneen armeijamme piti sopimuksen mukaan lähteä ajamaan Lapista suurta ja erinomaisesti varustautunutta saksalaisarmeijaa”. (Pauli Haapakoski, Olin saksalaisten vanki. Gummerus 1982). Saksalaisten vangiksi jäänyt Haapakoski oli pyhäjokinen vääpeli, perheenisä.
Luvut Lapin sodassa kaatuneista ovat tarkentuneet ja Kuljun tutkimuksen mukaa kaatui 1 300 suomalaista ja 1000 saksalaista sotilasta.
Lapin sodassa ei annettu virallista valtioiden välistä sodanjulistusta, mutta ”tuhot olivat massiiviset”. Sanoillaan Lapin sodan tuhoista Kulju viittaa Martti Ursinin väitöskirjaan ”Pohjois-Suomen tuhot ja jälleenrakennus saksalaissodan 1944-1945 jälkeen”.
Kuljun tutkimuksen ”Tornion maihinnousu 1944. Lapin sodan avainoperaatio. (Ajatus Kirjat 2009) on sermones.fi otsikoinut sanoilla ”Sota jossa itkivät suomalaiset ja saksalaiset … ” (sermones.fi 14.11.2009)
Vuoden päästä, syksyllä 2014 Lapin sodasta tulee kuluneeksi 70 vuotta. Aikaa on kulunut, mutta sota muistetaan. Se herättää ”ajoittain suuria tunteita”, Kulju tulkitsee. Yksi päätekijöistä on Lapin tuhoaminen, ”muita vastaavia tunnetekijöitä ovat muun muassa suomalaisten sotilaiden alkoholinkäyttö sekä suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden suhteet.”
Tutkimus Tornion maihinnoususta 1944 oli jo tarkka ja rankka kuvaus väsyneitten suomalaisten taistelusta maailmanvalloittajaa vastaan Neuvostoliiton tarkkailijoiden seuratessa haukankatsein ilmasta ja maasta, että Suomi pitää kiinni sopimuksesta karkottaa saksalaiset. Kuljun uusin tutkimus ”Lapin sota 1944 – 1945” on tarkastellut monia edellisen teoksen yksityiskohtia suurennuslasilla eikä kuvauksista ole jätetty iljettävyyksiäkään pois, vaikka niistä oli mainintoja jo Tornion maihinnousu-teoksessa.
Alkoholivaraston löytymisestä Tornion ”Pikku-Berliinistä” ovat rankat kuvaukset jo aikaisemmassa teoksessa, mutta iljettävyydessään ruman kuvan suomalaisesta sotilaasta antaa uuden teoksen kuvaus Kemin sodan taisteluista. Teoksen luvussa ”Kemin verenpunainen vuorokausi” on kuvaus taisteluiden jälkeen saksalaisten kolonnasta löytyneen suuren alkoholilastin juovuttamista suomalaisista sotilaista. ”Muuankin mies marssi konepistooli vatsan päällä, huojuen ja kahteen pidättämäänsä vankiin nojaillen – marssi vankirivistössä, koska irrottautuminen siitä oli kaatumisvaaran vuoksi mahdotonta.” Kuljun ottama lainaus on historiankirjoittaja Toivo T. Kailan 1950-luvulla julkaistusta Lapin sotaa käsittelevästä teoksesta.
Sama Kailan teoksen lainaus jatkuu: ”Ja Karihaaran tiellä lepäsi kymmenien kaatuneiden saksalaisten joukossa suomalainen sotilas. Ohi kulkiessaan Kemiyhtiön johtaja ja Karihaaran sahan isännöitsijä paljastivat kaatuneelle sankarille päänsä. Heidän piakkoin samaa tietä palatessaan tämä käänsi kylkeään, römeästi vaatien viinaa!”
Alkoholin käyttö Lapin sodan eri tilanteissa oli niin näyttävää, että Kulju on kirjansa lopussa summannut sen vaikutusta ja merkitystä sodan käynnille. Hänen mukaansa Lapin sodan ryyppytarinoista saisi ”oman pienen kirjansa”. ”Pahimmillaan saksalaisten elintarvikevarastoille tehtiin jopa partioreissuja, joiden tarkoituksena oli viinan hankkiminen.”
Kulju varottaa, ettei suomalaisten sotilaiden alkoholin käyttöä kannata vähätellä, mutta toisaalta sitä ei kannata korostaakaan. Hän arvioi ryyppytarinoiden kertomisen olevan osa suomalaista kansanperinnettä, ”mutta se ei tee oikeutta niille sankarivainajille, jotka tekivät vaikeissa olosuhteissa parhaansa ja maksoivat sotilasvalan noudattamisesta raskaimman hinnan.” Eräs Kuljun haastattelema veteraani on todennutkin, että ”Lapin sodassa kaikki oli velvollisuudentuntoisten sotilaiden varassa”. Kulju tähän: ”Paremmin Lapin sodan suomalaisten sotilaiden asennemaailmaa voi tuskin ilmaista”.
Kuljun tutkimusta lukiessa ei enää ihmettele, miksi kaikilla sotaveteraaneilla ei ole ollut haluja kovin paljon puhua sotakokemuksistaan. Niissä on ollut ehkä hävettävääkin.
Tiedot suomalaisten naisten käytös- ja toimintatavoista myöskään eivät kaikistellen ole hääviä luettavaa. Kemiläinen nuori tyttö joutui hankkimaan elatustaan kerjäämällä. Erään kerran hänen mentyään kerjuulle saksalaisten parakille, häntä kohtasi näky, jossa hänen tuntemiaan kemiläisiä naisia oli alasti saksalaisten parakissa, yhden naisista – humalassa – ollessa juuri tanssimassa pöydällä. Juuri tämän rouvan tyttö tunsi hyvin. Hän sai saksalaisilta pussillisen hyvää ja naisilta kiellon, ettei saa puhua näkemästään.
Saksalaisten historiatiedoissa on maininta myös siitä, että saksalaiset olisivat heittäneet mukaan lähteneitä suomalaisia ystävättäriään laivasta yli laidan.
Tutkija ja historioitsija, FM Mika Kuljun lapsuuden koti on Tornion Alaraumossa, jossa on ollut Lapin sodan jälkiä selkeästi nähtävissä vielä 1970-luvulla. Kulju on syntynyt vuona 1969. Vielä 1980-luvulla hänen lenkkipolkunsa lähellä oli variksenpelätin, jolla oli päässään saksalaismallinen sotilaskypärä ja kaulasta roikkumassa konekiväärin runko sekä patruunavyö. Kirjansa Lukijalle-esipuheessa Kulju kertoo myös Kyläjoen vanhasta talosta, jossa oli käytetty salaojaputkina saksalaisten tykinhylsyjä. Saunan kiuas oli tehty panssarivaunun torninluukusta.
Röyttän satamassa tapahtuneen Tornion maihinnousun jälkeisissä taisteluissa puolin ja toisin saksalaisten ja suomalaisten joukossa oli virheellisiä tietoja vastapuolen taisteluvoimasta. Myös väärinymmärrettyjä viestejä liikkui. Esimerkiksi Röyttän satamassa odottanut juna aiheutti väärinkäsityksen, että Jalkaväkirykmentti 11 olisi edennyt jo rautatieasemalle ja Tornio olisi suomalaisten hallussa. Kenraali Hjalmar Siilasvuo lähetti ylipäällikkö Mannerheimille viestin, jonka mukaa Torniossa oli jo kaikki selvää. Seuraavina päivinä tietoa jouduttiin korjaamaan moneen otteeseen, Kulju kertoo. Erikoinen tapahtuma oli, että suomalaiset onnistuivat siirtämään kokonaisen veturin Röyttään samaan aikaan, kun saksalaiset olivat ottaneet käyttöönsä lähestulkoon kaiken rautateiden kaluston Operaatio Birken toteuttamista varten. Junan henkilöstön huijaus onnistui. Ks. sermones.fi:n artikkeli 14.11.2009! ”Tornion taistelut olivat todellakin täynnä outoja sattumuksia ja erikoisia käänteitä!” Kulju summaa.
Oman näytöskappaleensa muodosti keskellä Tornion kaupunkia Rantakadun ja Eliaksenkadun kulmassa sijainneen saksalaisten upseerikerhon, Lipon talon, valtaaminen. Evakuoimaton Tornio toi paikalle kaupungin uteliaita asukkaita. Operaatiossa kaatui suomalaisia sotilaita, mutta talon saatua osuman ja alakerran sytyttyä palamaan talosta paenneet saksalaiset saatiin vangiksi lukuun ottamatta johtavaa upseeria, joka pihalla ampui itsensä. Talosta pihalle syöksyvien saksalaisten joukossa oli nuori raahelaisnainen pistooli kädessä.
Median osoittamasta kiinnostuksesta Lapin sotaa kohtaan Kulju on kertonut kansainvälisen lehtimiesjoukon vierailusta Tornioon. Mahdollisimman lähelle taistelevia joukkoja halunneet median edustajat olivat Kyläjoelta Röyttään palatessaan vähällä joutua saksalaisten syöksypommittajien uhreiksi joutuen samalla todistamaan, miten rahtilaiva Hesperuksesta purettiin maihin miehiä, kalustoa ja ammuksia sekä aluksen tyhjennyttyä kannettiin sisään kaatuneita suomalaisia. ”Taisteluun lähtevien sotilaiden vaihto ruumiisiin oli groteski näytelmä.” Kulju kertoo monenlaista sodassa nähneen Life-lehden valokuvaajankin sulkeneen Contax-kameransa takaisin laukkuun. Kohta lehtimiesjoukon lähdettyä alkoivat todella rajut taistelut Kyläjoenkankaalla.
Neuvostoliiton painostaessa suomalaisten taistelulentäjien oli noustava ilmaan äärimmäisen huonoissakin sääolosuhteissa. Kuljun mukaan joidenkin tehtävien luonne oli sellainen, ettei niissä ollut edes mahdollisuutta onnistua. Muun muassa yhden alasammutun koneen laskuvarjolla pelastuneen tähystäjän, vänrikki Martti Yli-Kosken, saksalaiset saivat vangiksi. ”Sinetässä puolihumalaiset SS-joukot pieksivät nelipyöräisiä vankkureita vetäneitä suomalaisia hakunvarsilla ’kunniakujassa’, minkä jälkeen ainakin Yli-Kosken matka jatkui Norjan ja Tanskan kautta Saksaan ja Itävaltaan.”
Erikoista Lapin sodassa oli, etteivät kaikki Torniojokilaakson asukkaat olleet lähteneet evakkoon, lähinnä Ruotsin puolelle, kun ympärillä oli jo taistelevia sotilaita. Varsinkin paikallisille poikasille sota tarjosi suuren seikkailun, Kulju kertoo. Rauhallisessa kylämaisemassa oli yhtäkkiä saksalaisia kaatuneita, autonromuja ”sekä muutenkin jännittävä ilmapiiri”. Taisteluiden kovetessa asukkaat siirtyivät Ruotsin puolelle, mutta välillä kävivät tarkastamassa kotejaan. Naiset kävivät lypsämässä lehmiään. Erään kerran suomalaiset joutuivat keskeyttämään kranaattien ammunnan, kun edessä olevalle tielle ilmestyi lehmiä paimentava nainen.
Tornion ratkaisutaistelut olivat armottomia. Nähtiin äärimmäistä sitkeyttä, mutta myös periksi antamista. Suurin osa suomalaisista kuitenkin noudatti sotilasvalan velvoittamia käskyjä loppuun saakka. Yksi Tornion taisteluiden ominaispiirteitä oli, että linjasta kävelemään lähteneet palasivat yleensä hetken rauhoittumisen jälkeen ja hoitivat jälleen velvollisuutensa. Rintamakarkuruus oli marginaali-ilmiö, Kulju vakuuttaa.
Luvussa ”Heikkurinsaaren verilöyly” Kulju kertoo vuoristoarmeijan johdon joutuneen miettimään myös sitä vaihtoehtoa, jossa reitti Tornion kautta pohjoiseen pysyisi jatkossakin kiinni. Lokakuun 5. päivän kuluessa Rendulic päätyi ratkaisuun, jonka mukaan joukot irtaantuisivat Torniosta joka tapauksessa 7. lokakuuta. ”Sitä ennen oli vuorossa viimeinen ja saksalaisten kannalta raskain yritys tien raivaamiseksi auki. Taistelujen ratkaisupäiväksi muodostui siis lokakuun kuudes, jonka jälkeen Rendulic teki lopulliset päätöksensä Tornion suhteen.”
”Myös suomalaiset olivat päättäneet ratkaista Tornion taistelut saman päivän aamulla kuudelta alkavalla hyökkäyksellä.”
Heikkurinsaaren taistelu päättyi suomalaisten torjuntavoittoon. Hinta oli raskas. Saksalaisten tappiot olivat vielä raskaammat. ”Sateisessa illassa Heikkurinsaaren taistelualue oli kuin teurastuksen jäljiltä” Kulju kuvaa. Suomalaisten pataljoona löi pataljoonan, jonka kanssa se oli maaliskuussa Uhtualla vaihtanut paikkaa. ”Karuimmissa tilanteissa tutut upseerit joutuivat tappamaan ja haavoittamaan toisiaan kasvotusten.”
Taistelut etenivät Torniosta Muonioon saksalaisten vetäytyessä Käsivarren kautta Norjaan
Ks. sermones.fi:n seuraava linkki arktisesta sodasta, Lapin sodasta!
Taisteluosasto Halsti oli saanut tehtäväkseen edetä Kemijoen länsipuolista tietä Törmän maastoon, josta tuli jatkaa Rovaniemelle.
Kulju lähtee seuraamaan saksalaisten vetäytymistä Pudasjärven ja Ranuan sekä Jäämerentien suunnassa. Ennen Rovaniemen tuhoa suomalaiset olivat tehneet jo pitkän sotataipaleen saksalaisten takaa-ajossa, jossa pääroolissa olivat Laguksen Panssaridivisioonaan kuulunut Jääkäriprikaati sekä Peräpohjolan sotilasläänistä koottuun 6. Divisioonaan kuulunut Jalkaväkirykmentti 33. Syyskuun viimeisenä päivänä Jääkäripataljoona 4 oli ottanut ensimmäiset saksalaiset vankinsa ja jatkoi saksalaisten kintereillä Pudasjärveltä Ritvan tien suuntaan, Kulju kirjaa arktisen sodan etenemistä. Saksalaiset olivat edenneet esteettömästi, mutta heitä takaa-ajaneet suomalaiset kohtasivat tuhottuja siltoja ja tierumpuja. Puhelinpylväät oli kaadettu teiden päälle.
Talojen polttamisen saksalaiset aloittivat Ranualta. Rovaniemen tien varrella polttamatta jätetyt talot oli ansoitettu. Pudasjärven ja Rovaniemen välin tapahtumissa osuutensa oli myös alkoholilla. Ranualaisten veteraanien haastatteluissa on päätelty, että osa saksalaisten rohkeudesta oli saatu alkoholilla. ”Esimerkiksi Ylimaan taistelun viimeisessä vaiheessa saksalaiset tulivat suoraan päin suomalaisia.”
Pudasjärvinen tunnettu tutkija, historian professori Jukka Nevakivi pääsi 13-vuotiaana lähetiksi Laguksen esikuntaan, mutta isä katkaisi hänen työsuhteensa kun ajatteli, että upseerien alkoholinkäyttö ja moraali eivät ole sopivaa nähtävää hänen pojalleen. Nevakivi on sitten tutkijanurallaan tehnyt mittavan työn juuri Lapin sodan tutkijana.
Tornion, Kemin ja Ylimaan taisteluiden kanssa samaan aikaan käytiin Petsamon ja Kirkkoniemen suurtaistelu. Neuvostoliiton puolella Karjalan Rintaman komentajan Kirill Meretskovin alaisena oli yli 110 000 miehen vahvuinen 14. armeija. Saksan 19. Vuoristoarmeijan kenraali Ferdinand Jodilla oli miehiä 56 000. Suurtaistelun aikaan puhuttiin punatähtisistä lentokoneista Suomen ilmatilassa. Näköhavainnot ovat tosia, sillä niitä tekivät useat silminnäkijät eri tahoilla, muun muassa Ranuan ja Rovaniemen välimaastossa.
Lapin sodan raakuuksista usein syytetään SS-joukkoja. mutta todellisuudessa Wehrmacht ei jäänyt hopeasijalle, sanoo Kulju tutkimuskohteestaan. Kulju korostaa omankin näkemyksensä subjektiivisuutta, mutta myös sitä, että Suomi luovutti saksalaiset vangit Neuvostoliitolle. ”Jos objektiivista näkemystä etsitään, niin melkoista raakuutta osoitti saksalaisten vankien luovuttaminen puna-armeijan kynsiin. Sodan oikeutus on aina katsojan silmässä.”
Kulju kysyy myös, kuka poltti Rovaniemen ja selvittelee arviointeja argumentteineen.
Lapin sodan komentoketjun lähtöruutu oli Valvontakomission toiminnassa. Valvontakomissio painosti Mannerheimiä, Mannerheim kiirehti Pohjois-Suomen sotatoimia johtanutta kenraali Hjalmar Siilasvuota, ja Siilasvuo piiskasi joukkojaan eteenpäin. Kulju sanoo, että jos Lapin sodan alkuvaiheesta etsii kaksi asiakirjojen mieleenpainuvinta sanaa, ne ovat ”internointi” ja ”häikäilemätön”. ”Jälkimmäistä viljeltiin ahkeraan niin takaa-ajossa kuin hyökkäyksissäkin”, Kulju toteaa.
Kuljun teos on päiväkirjan tarkkuudella etenevää Lapin sodan kuvausta ja arviointia. Henkilösuhteet päällikkötasolla tulevat esille, samoin suomalaisten sotilaiden sitkeys ja urheus, mutta myös raadollisuus. Kenraali Siilasvuo antoi joukoilleen viimeisen päiväkäskynsä 13. marraskuuta 1944. Kulju sanoo päiväkäskystä, että se on ”Siilasvuon hienoimpia”: ”Kunniakkaasti taistellut armeijamme on täyttänyt tehtävänsä. Pian edessä on hartaasti toivottu kotiinpaluu. … Pohjoisen rintaman sotilaat! Minä kiitän teitä uskollisuudestanne ja velvollisuutenne täyttämisestä. Toivon teille onnea ja menestystä niissä tehtävissänne, jotka sodan päätyttyä eteenne nousevat. Tehtävämme ei tule olemaan helppo. Auttakoon meitä sen täyttämisessä tietoisuus siitä, että kaiken sen, mitä olemme tehneet ja mitä meidän vielä on tehtävä, teemme isänmaan puolesta. Jokainen uhri, suurikin, on kevyt kantaa, kun tiedämme, että mikään uhri ei ole liian suuri isänmaalle annettavaksi. Sen tiesivät ne aseveljemme, joiden osana on ollut antaa henkensä. Sen tiedätte myöskin te, joiden harteille asetetaan nyt tuhkasta nousevan Suomen jälleenrakentaminen ja maamme tulevaisuuden turvaaminen. Kaikki, mitä on tehty, on tehty isänmaan puolesta. Jumala isänmaata varjelkoon!
Kuljun tarkastelemista sotilaista tulee esille myös ”Marokon kauhu”, kapteeni Aarne Juutilainen. Hän oli Jalkaväkirykmentti 8:n Lapin sodan aikainen ”kuuluisuus”, arvioi Kulju. Muukalaislegioonavuosistaan lisänimen saanutta Juutilaista arvioi Pohjois-Pohjanmaan Sotaveteraani 2013- lehdessä myös Kollaan ja muut kovat taistelut kokenut sotaveteraani Kalle Kammonen, joka kuului Juutilaisen johtamaan komppaniaan. Kammonen ei anna Juutilaiselle ”sankarin kehää” kuten hän antaa komppaniansa rivisotilaalle hiljaisella ja vaatimattomalle Simo Häyhälle, erinomaiselle ampujalle. Juutilaisesta, Marokon kauhusta, komppaniansa päälliköstä Kammonen sanoo, että ”mies ylpeili muukalaislegioonan aikaisilla sankariteoillaan, joita hyväuskoiset toimittajat levittelivät lehdissään”. Kammosen mielestä ”Juutilainen tapatti miehiään hulluilla päähänpistoillaan ja rohkeudesta ei juurikaan ollut näyttöä. Varjeli visusti omaa nahkaansa”.
Lapin sodan ”ensimmäisen historioitsijan” Kailan haastattelema Juutilainen kertoo 1950 ilmestyneessä Kailan teoksessa suomalaisten yksityiselle omaisuudelle tekemistä vahingoista. Kammosen kertoman perusteella Juutilaisen puheisiin lienee hyvä suhtautua varoen, mutta Kuljun teoksessa on kerrottu miten esimerkiksi Alatorniolla evakosta palanneita ihmetytti, miksi kotitalon huonekaluja oli poltettu pesässä, vaikka talon pihalla puuliiterissä oli polttopuita. ”Myöskään perhevalokuvien polttamisella ja repimisellä ei ollut mitään tekemistä sodankäynnin kanssa.” Samaa yksityisomaisuuden tuhoamista suomalaisten sotilaiden toimesta tapahtui Kuljun mukaan myös muualla pohjoisessa, muun muassa Pudasjärvellä. Ei siis ole ihme, ettei kaikilla sotilailla ole ollut haluja kertoa sodankäynnistään. Vaikenemiselle ovat olleet syynsä. Näiden ”urheuden osoitusten” rinnalla on suuriarvoista Kuljun haastatteleman sotaveteraanin havainto ja lausunto, että ”Lapin sodassa kaikki oli velvollisuudentuntoisten sotilaiden varassa”.
Kulju on kuljettanut lukijansa päiväkirjanomaisella tarkkuudella Norjan rajalle ja Suomen lipun pystyttämiseen kolmen valtakunnan rajapyykille 27.huhtikuuta 1945 – johon pelastavaksi enkeliksi saksalaisten ja suomalaisten kohtaamisessa osui ruotsalainen upseeri – sekä seuraavana päivänä vastaava lipunnostoseremonia Norjan rajalla Skibotnin tien varressa. Seremonioissa oli mukana Jalkaväkirykmentti I:n eversti Wolf Halstin jälkeinen komentaja, everstiluutnantti Väinö Oinonen.
Toinen maailmansota Suomen osalta oli ohi, kun kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo lähetti 28. huhtikuuta 1945 Mannerheimille sähkeen: ”Ilmoitan täyttäneeni Ylipäälliköltä syyskuussa 1944 saamani tehtävän. 27.4. kello 13.30 mennessä saksalaiset sotavoimat on karkotettu Pohjois-Suomesta.”
Kuljun huimat Lapin sodan tutkimukset avaavat historian multia ja kätköjä, joissa ei aina puhuttu totta edes sotapäiväkirjoissa – varauduttiin Valvontakomission tarkkalukijoihin. Kulju päättää lähes 400-sivuisen tutkimuksensa sanoihin ”Suomi on sen sijaan edelleen olemassa.” Neuvostoliittoa ja Hitlerin Saksaa ei ole.
Teoksen lopussa on luettelo Lapin sodassa kaatuneista suomalaisista sotilaista. Yksi teoksen loppuluvuista on otsikoitu ”Lasten ristiretki”. Joukkojen kotiuttamisen jälkeen aseisiin tarttui 1925 syntyneitä asevelvollisia sekä reservin alipäällystöksi koulutettavia vuonna 1924 syntyneitä varusmiehiä, joiden kokemus sodankäynnistä koulutusta myöten oli puutteellinen. ”Vastassa olivat motivoituneet ja rajujen taisteluiden karaisemat saksalaiset, joten ’lasten ristiretki’ on Lapin sodan tälle vaiheelle kuvaava nimi.”
”Arvostetun tietokirjailijan mittavan tutkimustyön tulos esittää ensi kertaa näin laajassa mittakaavassa vastauksia Lapin sotaa koskeviin pohjimmaisiin kysymyksiin.” (Kirjan esittely takakannessa.)
Mika Kulju, Lapin sota 1944 – 1945. Gummerus 2013.