Ennen Auschwitziä – Holokausti oli tapahtunut jo ennen kuin Auschwitz muuttui tappotehtaaksi

Ennen Auschwitziä – Holokausti oli tapahtunut jo ennen kuin Auschwitz muuttui tappotehtaaksi

Kesämatkailijat ovat lähetelleet viestejä ja facebook-merkintöjä myös käynneiltään muun muassa Puolan Auschwitzissä. Viestit ovat sisältäneet kauhukokemuksia holokaustista. Kuitenkaan Auschwitz ei ollut holokaustin pääpaikka. Ennen sen käynnistymistä tappotehtaaksi todellinen holokausti oli tapahtunut Itä-Euroopassa.

Holokaustin kauhut, tuskat, hätähuudot ja verenvuodatus ovat Itä-Euroopan historiaa niiltä osin, missä toisen maailmansodan aikana oli kaksoismiehitys ja missä valtiot hallintoineen oli tuhottu. Valtioiden tuhoajia olivat Neuvostoliitto ja Saksa.

Kirjailija Sofi Oksaselta – isän puolelta virolainen –  eivät kirjoitusaiheet lopu.

Viron ja muiden Baltian maiden Latvian ja Liettuan historiat suihkuttavat verta. Tämän havainto tehtiin eräästä mullalla peitetystä teloitettujen hautakaivannosta – tuoreesta ihmisjoukon haudasta suihkusi mullan läpi verisuihku.

Viron, Latvian ja Liettuan kansalaisten tappajia eivät olleet vain neuvostojoukot ja natsit, heitä olivat omien valtioiden kansalaiset. He olivat yhteistoimintamiehiä. Neuvostoliiton vallattua alueet vuonna 1940 yhteistoimintaan valmiit kansalaiset toimivat neuvostojoukkojen kanssa yhteistyössä. Natsien syrjäyttäessä Neuvostoliiton vuonna 1941 yhteistoimintaan valmiit kansalaiset toimivat yhteistyössä natsien kanssa.

”Missä tahansa Saksan valta syrjäytti neuvostovallan, merkittävä määrä paikallisia yhtyi tappajaisiin.” Sanat ovat Yalen yliopiston professorin, holokaustin sekä Itä- ja Keski-Euroopan historian tutkijan Timothy Snyderin (s. 1969 ) johtopäätös natsien hyökkäysreittien varsilta toisen maailmansodan aikana.

Snyder tekee tutkimuskirjassaan holokaustista (Siltala 2015) johtopäätöksiä, joista ei yleisesti ole ollut tietoa tai niistä ei paljoa käydä keskustelua. Nimen Auschwitz hän sanoo nykyisin olevan metonyymi, ilmaisu, jonka nähdään kattavan kaiken juutalaisiin kohdistuneen vainon toisen maailmansodan aikana. Sanan ”Auschwitz” nähdään kattavan holokausti kokonaisuudessaan. Unkarilaisen Nobel-kirjailijankin Imre Kerteszin (1929 – 2016) tuotannon keskeinen ajatus on ”on vain Auschwitz”, hän itse oli sen nuorena poikana kokenut. Snyder korostaa kuitenkin, että ”ehdoton valtaosa juutalaisista oli jo murhattu kauempana idässä silloin, kun Auschwitzistä tuli merkittävä tappamislaitos”.

Auschwitz sijaitsi Saksan itseensä liittämillä miehitetyn Puolan mailla, Snyderin mukaan ”sillä vyöhykkeellä, missä natsien mielikuvitus kukoisti”. Sen ensimmäiset vangit olivat puolalaisia. Seuraavia uhreja olivat vuoden 1941 hyökkäyksen jälkeen otetut neuvostovangit. Auschwitz oli rakennettu keskitysleiriksi, Valtakunnan seitsemänneksi suurimmaksi Dachaun, Sachsenhausenin, Buchenwaldin, Flossenbürgin, Mauthausenin ja Ravensbrückin jälkeen.

Snyderin mukaan ”Auschwitzin nivominen yhteen holokaustin kanssa teki uskottavaksi irvokkaan väitteen siitä, etteivät saksalaiset tienneet Euroopan juutalaisten joukkomurhasta sen ollessa käynnissä”.

Snyder myöntää, että jotkut saksalaiset eivät tienneet ”tarkkaan”, mitä Auschwitzissä tapahtui. Kuitenkaan hänen mielestä ei ole mahdollista, että monet saksalaiset eivät tienneet juutalaisten joukkomurhasta. ”Juutalaisten joukkomurhista tiedettiin ja niistä puhuttiin Saksassa, ainakin perheen ja ystävien kesken, kauan ennen kuin Auschwitzistä tuli kuolemanlaitos” Snyder vakuuttaa.

”Idässä, missä kymmenettuhannet saksalaiset ampuivat miljoonia juutalaisia satojen hautakuoppien reunalle kolmen vuoden aikana, useimmat ihmiset tiesivät, mitä tapahtui.”

Neuvostoliitto ja Saksa olivat tehneet hyökkäämättömyyssopimuksen 23. elokuuta 1939. Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa oli sovittu myös valtioiden välinen etupiirijako. Jaon kohteina olivat Suomi, Baltian maat, Puola ja Romania.

Sopimus lisäpöytäkirjoineen antoi kummallekin, Neuvostoliitolle ja Saksalle, mahdollisuuden tehdä aluevaltauksia ilman sopimuksen toisen osapuolen uhkaa.

Saksa hyökkäsi Puolaan noin viikko sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen eli 1. syyskuuta 1939. Neuvostoliitto hyökkäsi Puolan itäosaan 17. syyskuuta 1939. Viron, Latvian ja Liettuan Neuvostoliitto miehitti 14. kesäkuuta 1940 pidettyään sitä ennen kyseisissä itsenäisissä valtioissa tukikohtiaan. Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941.

Hyökkäämättömyyssopimuksen vuoksi Stalinilta meni aikaa ennen kuin hän uskoi, että Saksa tosiaan hyökkäsi Neuvostoliittoon kun se hyökkäsi 22. kesäkuuta 1941.

Saksan hyökkäyssodan alkuvuosina juutalaisia otettiin Auschwitziin tarkoituksena marssittaa heidät itään nääntymään orjatyössä Saksan rakentaessa imperiumiaan valloittamilleen neuvostomaille. Auschwitzin lähistöllä asuneet juutalaiset olivat Puolan juutalaisista viimeisiä tapettuja. Snyderin mukaan heidät vietiin Auschwitziin pakkotyöhön, mikä oli Auschwitzin alkuperäinen tehtävä. ”Sen jälkeen kun pääosa muun Puolan juutalaisista makasi jo rotkoissaan kuolleina Treblinkassa, Sobiborissa, Belzecissä tai Chelmnossa, useimmat Auschwitzin seudun juutalaiset vielä elivät.”

Merkittävin tekniikka holokaustin ihmisten tappamisessa oli kuoppien reunalle ampuminen. Seuraavaksi oli kehitetty tukehduttaminen polttomoottorin pakokaasulla. Auschwitzissä kehitettiin holokaustin historian tappamisen kolmas tekniikka.

Auschwitzistä tuli keskeinen juutalaisten tappamispaikka vuosina 1943 ja 1944.

Auschwitzissä käytettyä syaanivetyhappoa tavaramerkillä Zyklon B käytettiin aluksi neuvostosotavankien murhaamiseen. Lopuksi sen avulla murhattiin lähes miljoona juutalaista.

Mitä holokausti Itä-Euroopassa oli?

Puolassa se merkitsi kaksinkertaista miehitystä ja sen mukaista väestön kohtelua. Puola joutui sekä saksalaisten että neuvostojoukkojen runtelemaksi. Neuvostoliiton salainen valtionpoliisi NKVD oli kokenut joukkomurhaaja. Stalinin vainoissa 1937 – 1938 laskelmien mukaan 681 692 neuvostokansalaista oli pidätetty, ammuttu ja haudattu kuoppiin. NKVD oli ampunut noina vuosina kaksi kertaa yhtä monta puolalaista kuin natsien Einsatzgruppet ampuivat puolalaisia Saksan joukkojen tunkeutuessa Puolaan. Puolalaisoperaatiossa 1937 – 1938 tapetut 111 091 neuvostokansalaista yhdessä samankokoisen karkotettujen määrän kanssa muuttivat länsi-Neuvostoliiton kansallisuusrakenteen. Kolmannes asepalveluikäisistä neuvostopuolalaisista miehistä surmattiin ennen sotaa, jolloin heidän vaimonsa ja lapsensa lähetettiin keskitysleireihin tai orpokoteihin vieroitettaviksi kansallisuudestaan. Puolan rajanaapurit neuvostotasavallat Neuvosto-Ukraina ja Neuvosto-Valko-Venäjä menettivät huomattavan osan puolalaisvähemmistöistään murhattuina tai karkoitettuina. Ukraina menetti 59 903 kansalaistaan ja Valko-Venäjä 61 501 kansalaista.

Stalinin motiivi puolalaisten neuvostokansalaisten massamurhalle on etnostrateginen. Stalin ja NKVD olivat kuulustelujen perusteella kehittäneet paikkansapitämättömän salaliittoteorian. ”Juuri tämä, murhatöissä kokenut, Stalinin nöyryyttämä ja venäläistetty NKVD, usutettiin Puolan laitosten ja eliitin kimppuun Neuvostoliiton tunkeuduttua itäiseen Puolaan 17. syyskuuta 1939.

Päinvastoin kuin saksalaisilla, neuvostoliittolaisilla oli laajamittaisten karkotusten vaatima koneisto ja kokemus. Siirtomaakuvitelmien sijasta heillä oli valtava vankileirien ja erikoisasutuskeskusten verkosto, Gulag. Snyder kuvaa suurina lukuina tapaa, jolla Neuvostoliitto kohteli Puolaa, joka kohta joutuisi natsien tallaamaksi. Stalin antoi 5. joulukuuta 1939 käskyn karkotuksen ensimmäisestä aallosta. Kohteena oli Puolan valtiokoneisto ja sen tukijat. Gulagiin, tavallisimmin Neuvosto-Kazakstaniin vietiin junakuljetuksiin pakottamalla helmikuussa 1940 139 794 puolalaista. Huhtikuussa 1940 karkotettiin Gulagiin Puolan juutalaisia, joiden katsottiin olevan kapitalisteja. Osa Puolan juutalaisista toivoi saavansa säilyttää Puolan kansalaisuuden, mutta seurauksena oli vielä suuremman joukon karkotus. Neuvostohyökkäystä seuraavina kuukausina karkotettiin 292 513 Puolan kansalaista Gulagiin neljänä suurena aaltona. Näiden lisäksi vielä ehkä toiset kaksisataatuhatta ”pienempien toimien ja yksilöllisten pidätysten tuloksena” Snyder kertoo holokaustiin liittyviä tapahtumia.

Saksan hyökkäyksen ja Puolan valtauksen tuho Neuvostoliiton tuhotyön jälkeen oli Puolalle hirvittävä.

Näihin tapahtumiin kuuluvat paljon puhutut Katynin metsässä teloitetut Puolan upseerit. Neuvostoliiton silmätikkuina olivat Puolan koulutetut korkea-arvoiset upseerit. NKVD:n upseerit ampuivat huhtikuussa 1940 21 892 puolalaista upseeria ja muuta Puolan kansalaista Katynin metsässä ja neljässä muussa paikassa.

Usealla upseerilla oli perhe, joka jäi nyt ilman perheenpäätä. Äidit ja orvot perheet joutuivat pian saksalaisten sorron kohteiksi.

Voi ihmistä pahuuden tähden!

Saksalaiset hyökkäsivät Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941!

Suomen jatkosota alkoi 25. kesäkuuta 1941.

LÖYTYI MUSTA AUKKO!

Siis mikä?

Snyderin sanoin: Saksalaiset väkivallan urakoitsijat toivat mukanaan anarkian kaipuun, ”jonka voi tuoda vain muukalaiselle”.

Saksalaiset oppivat käyttämään hyväkseen neuvostomiehityksen kokemusta edistääkseen omia kaikkein radikaaleimpia tavoitteitaan, ”JA SE, MITÄ HE KEKSIVÄT, OLI SUUREMMAN PAHAN POLITIIKKA”,

”KAKSINKERTAISEN PIMEYDEN VYÖHYKKEELTÄ, MISSÄ NATSIEN LUOVUUS KOHTASI NEUVOSTOSÄNTILLISYYDEN, LÖYTYI SE MUSTA AUKKO.”

”Niin haurailta ja viallisilta kuin Puolan, Viron, Latvian ja Liettuan valtiot ehkä näyttivätkin, NE OLIVAT KYMMENIENMILJOONIEN EUROOPPALAISTEN KOTIMAITA”, Snyder luonnehtii Neuvostoliiton miehityksiä, joita nyt hamusi Saksa omaksi lisämaakseen ja elintilakseen, Hitlerin sanoin Saksa tarvitsi lisää elintilaa eli Lebensraum’ia.

Hitlerin joukot jo huohottivat Neuvostojoukkojen niskassa!

Ja se, mitä Itä-Eurooppaan saapuneet natsit toivat, oli suuremman pahan politiikka, Snyder määrittää!

Kaksinkertaisen pimeyden vyöhykkeeltä, missä natsien luovuus kohtasi neuvostosäntillisyyden, löytyi se musta aukko.

Mitä suuremman pahan politiikassa ja toiminnassa oli erikoista?

Hirtehinen filosofia!

Musta ja kova filosofia.

”Kun Saksa teki lopun Itävallasta ja Tšekkoslovakiasta, kun Neuvostoliitto miehitti ja liitti itseensä Liettuan, Latvian ja Viron, ja kun ne yhdessä tuhosivat Puolan, Schmitt valmisteli lakitieteellistä teoriaa valtiottomuudesta.”

Teoria valtiottomuudesta lähti aksioomasta, että kansainvälinen oikeus on peräisin vallasta, ei normeista. Säännöt ovat kiinnostavia vain paljastaessaan, kuka pystyy niistä poikkeamaan.

Schmitt tarkoitti natsien lakiteoreetikko Carl Schmittiä, jolle ’vanhentunut valtioiden keskeinen kansainvälinen oikeus’ oli vain naamioleikkiä. Merkitystä oli vain sillä, kuka pystyisi tuhoamaan valtioita.

”Valtion lopun varmistaminen merkitsi viidakon lain soveltamista ja sen esittämistä varsinaisena lakina.” Snyder tiivistää Schmittin teorian valtiottomuudesta, joka oli teoriaa Hitlerin ideologiasta, jossa vahvan tulee voittaa heikompi ja jossa ei ole mitään etiikkaa, on vain kataluus.

Hitlerin mukaan mikään aatos, oli se sitten uskonnollinen, filosofinen tai poliittinen, ei anna oikeutta nähdä toista ihmistä niin kuin näkisi itsensä.

Toiset lainoppineet natsiajattelijat esittivät ajatuksensa Schmittin tavoin.

Hitlerin henkilökohtainen lakimies Hans Frank (1900 – 1946) ”esitti lakkaamatta kehämäisiä ja pintapuolisia puolusteluja tekojensa ’laillisuudesta’ miehitetyssä Puolassa, Snyder kirjoittaa. Frank toisti kehäpäätelmäänsä ”Laki on se, mikä palvelee rotua, ja laittomuus on sitä, mikä vahingoittaa rotua”.

Korkea-arvoinen SS-upseeri, Puolan kenraalikuvernööri Frank oli perillä Hitlerin Lebensraum-ideologiasta. Saksalaisten olohuoneisiin tuli saada Amerikan unelman kaltaiset mukavuudet. Sitähän natsit olivat tavoittelemassa idän soraretkellään, jossa piti voittaa ali-ihmiset, slaavit eli ”savijaloilla seisova juutalaisten hallitsema Neuvostoliitto”.

Neuvostoliiton valtaaminen Saksalle elintilaksi olisi helppoa sen jälkeen kun sen hallitsijat, juutalaiset, ensin tuhottaisiin, päätteli Hitler judeo-bolševistisessa harhassaan.

Snyderin mukaan lakimiehet olivat keskeisiä vaikuttajia anarkian viemisessä Saksasta. Snyder ottaa esimerkiksi Bruno Müllerin, joka johti Einsatzgruppea Puolassa vuonna 1939 ja vuonna 1941 Einsatzkommandoa Neuvostoliitossa. ”Hän oli puolalaisten ja juutalaisten massamurhaaja kahdessa valtionhävityskampanjassa. Toisen kampanjansa ensimmäisessä teloituksessa hän nosti käsiinsä kaksivuotiaan juutalaislapsen ja sanoi: ’Sinun täytyy kuolla, jotta me saamme elää’.”

Omana kommenttinaan Snyder kuittaa kertomansa lapsensurman sanoillaan ”Tällaiseksi laki rodun puolesta ja valtiota vastaan oli tullut – ja sitä se olikin aina tarkoittanut”.

Natsien, yhtä hyvin miesten kuin naisten, suorittamat lastensurmat Hitlerin ihanneyhteiskunnan toteuttamiseksi ovat hirvittävämpiä kuin Raamatussa kerrotut lasten surmat, Egytin murha-aalto josta Mooses-lapsi pelastui ja Betlehemin lasten surmat, joista Jeesus-lapsi pelastui. Äitien murhe lastensa murhaamisesta nähtiin lohduttomana. Äitien murhe lastensa tähden oli niin suuri, etteivät he sallineet itseään edes lohduttaa. He eivät kyenneet ottamaan lohdutuksia vastaan. Muun muassa profeetta Jeremia puhuu tästä.

Hitlerin ideologiassa ei ollut sijaa tunteille. Hänelle yhteiskunta oli yhtä kuin luonto, jossa toimii vain viidakon laki. Eräänlaista Charles Darwinin lajien syntyä paitsi että Hitlerille ihmisten rodut olivat lajeja, joista ylemmän tuli voittaa alempi. Hitlerin ja natsien ideologiassa saksalaiset olivat ylin rotu. Slaavit olivat ali-ihmisiä. Puolalaiset olivat saksalaisia alempiarvoisia tummemman ihonsa vuoksi. Juutalaiset eivät tässä lajien kehitysopissa olleet rotu ollenkaan, he olivat epärotu, luonnonhaava.

Hitlerin tarkoituksena oli vallata Itä-Euroopasta laaja ja avara elintila Lebensraum saksalaisen elintilaksi, Amerikan Yhdysvaltoihin verrattavissa oleva imperium jota Hitler kadehti sen elintason ja sen laajuuden takia sekä sen alistavasta suhtautumisesta alkuperäiskansaan intiaaneihin. Snyder luonnehtiikin Hitleriä ekologiseksi rasistiksi.

Hitlerille oli tärkeintä saada Saksalle lisää elintilaa. Elintilan suurena esteenä oli Neuvostoliitto, jonka valloittaminen ei vaikuttanut Hitlerille olevan ylipääsemätöntä judeo-bolševistisen harhansa takia. Snyder näkeekin, ettei natsien Einsatzgruppejen jäsenten käyttäytymistä voi täydellisesti selittää antisemitismillä. Itävaltaan ja Tšekkoslovakiaan vuonna 1938 lähetetyt Einsatzgruppet eivät tappaneet juutalaisia. ”Ne, jotka lähetettiin Puolaan vuonna 1939, tappoivat enemmän puolalaisia kuin juutalaisia. Jopa Neuvostoliittoon lähetetyt Einsatzgruppet tappoivat muita kuin juutalaisia. Läpi koko miehitysajan ne murhasivat siellä vammaisia, romaneja, kommunisteja ja paikoitellen puolalaisia.”

”Eikä sen puoleen ollut saksalaisia (tai heidän kätyreitään), joiden ainoa tehtävä olisi ollut ampua juutalaisia. Jokaisen, jonka edellytettiin ampuvan juutalaisia, edellytettiin ampuvan myös muita, ja niin he tekivätkin.”

Einsatzgruppejen tuhansien jäsenten ja niiden kymmenientuhansien saksalaisten joukossa, jotka ampuivat juutalaisia, ei tiedetä olleen ainoatakaan, joka suostui tappamaan juutalaisia mutta kieltäytyi tappamasta romaneja, valkovenäläisiä siviilejä tai neuvostoliittolaisia sotavankeja. Eikä tekijöiden joukossa ollut niitäkään, jotka suostuivat tappamaan valkovenäläisiä siviilejä, neuvostoliittolaisia sotavankeja tai romaneja mutta ei juutalaisia.

Snyderin kommentti kirjaamiinsa tietoihin on ”IHMISET, JOTKA TAPPOIVAT IHMISIÄ, TAPPOIVAT IHMISIÄ”.

Rikoskirjailija Agatha Christiekin sanoo eräässä teoksessaan, että ihminen joka tappaa yhden ihmisen, tappaa vielä toisenkin.

Snyder tuo esiin vielä senkin, että itärintamalla oli saksalaisia poliiseja enemmän kuin Einsatzgruppen miehiä. Nämä poliisit olivat olleet keskeisellä sijalla natsipäälliköiden Himmlerin ja Heydrichin yrityksissä luoda Saksan sisäpuolelle hypridilaitoksia tuhotyöhön ja rotusotaan maan rajojen ulkopuolella. Epäluotettavina pidetyt poliisit oli poistettu palveluksesta.

Snyder on omistanut teoksessaan runsaasti tekstiä miehittäjien ja paikallisten asukkaiden yhteistoiminnalle. Vuonna 1941 saksalaiset Einsatzgruppejen jäsenet, poliisit ja sotilaat tekivät yhteistyötä neuvostokomennon kokeneen suuren joukon kanssa, Snyder kirjoittaa. Yhteistoimintaan osallistuneet paikalliset asukkaat olivat eri kansallisuuksia. Yhteistoimintaan sisältyi joukkomurhatekniikoiden kehittäminen. Einsatzgruppet tekivät, mitä Himmler ja Heydrich käskivät niiden tehdä. ”Komentajien täytyi testata, hyväksyisivätkö muut Saksan joukot heidän menetelmänsä ja järkeilynsä.”

Komentajien tuli taivuttaa omat miehensä tappamaan naisia ja lapsia. Lisäksi heidän täytyi keksiä keinoja värvätä avuksi paikallisia ihmisiä. Jo vuoden 1941 tappotyössä paikallisia oli mukana. Tappajat eivät siis olleet pelkästään natseja. Snyder vastustaa voimakkaasti näkemystä, jonka mukaan holokausti olisi syntynyt ”syvältä antisemitismistä lähtevänä räjähdyksenä”. Snyder pitää tällaista käsitystä natsien propagandana ja selittelynä.

Jo muutaman viikon kuluttu saksalaiset päättelivät, että Neuvostoliiton vallan eläneiden ihmisten yllyttäminen pogromeihin ei ollut lopulliseen ratkaisuun vievä tie.

Sodan jälkeen neuvostopropaganda toisti natsien kantaa!

Snyder kirjoittaa epämiellyttävästi sekä Saksan että Neuvostoliiton näkökulmasta. ”YKSI EPÄMIELLYTTÄVÄ TOSISEIKKA, JOHON NEUVOSTOPROPAGANDISTIEN OLI TYYTYMINEN, OLI SE, ETTÄ HOLOKAUSTI OLI ALKANUT TÄSMÄLLEEN SIELTÄ, MIHIN NEUVOSTOLIITTO OLI TUONUT OMAN VALLANKUMOUKSELLISEN JÄRJESTYKSENSÄ VUOSINA 1939 JA 1940.”

”TOINEN OLI SE, ETTÄ KAIKKIA ERI KANSALLISUUKSIA EDUSTAVAT NEUVOSTOKANSALAISET, MUKAAN LUETTUINA HUOMATTAVA MÄÄRÄ KOMMUNISTEJA, OLIVAT TEHNEET YHTEISTYÖTÄ SAKSALAISTEN KANSSA JUUTALAISTEN TAPPAMISESSA KAIKKIALLA, MISSÄ OLTIIN OLTU KOSKETUKSISSA SAKSALAISTEN KANSSA: SEKÄ NIILLÄ ALUEILLA, JOTKA NEUVOSTOLIITTO OLI LIITTÄNYT ITSEENSÄ VUOSINA 1939 JA 1940  SEKÄ SOTAA EDELTÄVILLÄ NEUVOSTOLIITON ALUEILLA, MUKAAN LUTETTUNA NEUVOSTO-VENÄJÄLLÄ.”

Neuvostopropagandistit yrittivät sälyttää vastuun holokaustista liettualaisille, latvialaisille länsiukrainalaisille, joiden kansalliset pyrkimykset se oli murskannut.

Snyder kirjoittaa, että ensin natsit ja sitten neuvostoliittolaiset pyrkivät suuntaamaan vastuun juutalaisten tappamisesta niihin maihin, jotka ne molemmat valloittivat.

Snyder varoittaa kaikkia ihmisiä lankeamasta etnisointiin ja kollektiivisen vastuun loukkuun. Jos näin tapahtuu, olemme samassa juonessa natsi- ja neuvotopropagandistien kanssa torjumassa poliittista ajattelua ja korostamassa yksilöllistä toimijuutta.

”Joukkoteurastuksen alkaminen kaksi kertaa miehitetyissä maissa oli viimeisin vaihe sen uuden politiikan kehityksessä, joka pantiin alkuun kahdeksan vuotta aikaisemmin, kun Hitler nousi valtaan Saksassa.”

Hitlerin biologinen ideologia, rasistinen ekologia oli muuttunut politiikaksi.

Natsien ajatuksen ydin oli, että Neuvostoliitto on juutalaisten imperiumi, jonka saksalainen imperiumi tuhoaisi. Kun Saksa tunkeutui Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, saksalaisten kohtaamat yhteisöt eivät kuitenkaan olleetkaan jakautuneet juutalaisiin valtiaisiin ja kristittyihin uhreihin.

Väestö tosin oli perusteellisesti puhdistettu. Noin puoli miljoonaa Puolan, Liettuan ja Latvian kansalaista, mukana juutalaisia ja muiden maiden vähemmistöjä, oli karkotettu Gulagiin. Tuhansien muiden Puolan, Liettuan ja Latvian kansalaisten ruumiit – joukossa juutalaisia ja muita vähemmistökansojen edustajia – makasivat joukkohaudoissa. NKVD:n vangit oli enimmäkseen teloitettu tai kyyditetty pois saksalaisten lähestyessä.

Jos on halu puhua uhreista, kahdesti miehitettyjen maiden asukkaat olivat heitä, koska he olivat palvelleet omaa isänmaataan korkeillakin virkapaikoilla ja merkittävissä tehtävissä.

Sen saksalaiset saivat havaita, että Neuvostojärjestelmä ei ollutkaan juutalaisten salaliitto!  Myöskään useimmat kommunistipuolueen jäsenet, poliisit eivätkä yhteistoimintahenkilöt olleetkaan juutalaisia!

Neuvostovalta perustui kaikkialla paikallisiin enemmistöihin, olivatpa ne sitten latvialaisia, liettualaisia, valkovenäläisiä, ukrainalaisia, venäläisiä tai puolalaisia.

Määrittelemällä juutalaiset kommunisteiksi ja kommunistit juutalaisiksi saksalaiset valloittajat itse asiassa armahtivat neukkujen yhteistoimintaväen ylivoimaisen enemmistön, Snyder ironisoi. Saksalaisten tietämättömyys neuvostovallan politiikasta ja miehityksestä loi paikallisille tiettyjä mahdollisuuksia hyötyä saksalaisten avulla, Snyder arvioi.

Verinen politiikka oli miehittäjien ja paikallisten yhteinen luomus.

Esimerkkinä miehittäjien ja paikallisten yhteistoiminnasta Snyder mainitsee Ukrainasta esimerkkejä, miten ”yhä uudestaan ja uudestaan” ukrainalaiset tunnistivat juutalaisia kommunisteiksi ja neuvostokätyreiksi näin suojellen itseään ja perhettään. Saksalaiset eivät kyenneet purkamaan ilmiantojen ruuhkaa ja rodullisissa kuvitelmissaan joutuivat usein manipuloiduiksi, Snyder kirjoittaa. Kaksinkertainen yhteistoiminta oli todistettavaa, mutta siitä ei ole mainintaa ukrainalaisissa eikä saksalaisissa sotahistorioissa.

Natsien käyttämä sardiinimenetelmä joukkohautoihin tappamisessa alkoi Ukrainassa, Kiovassa. Vetäytyessään Kiovasta neuvostojoukot olivat piilottaneet kaupungin keskustan rakennuksiin aikapommeja, joiden räjähdyksissä kuoli saksalaisia virkailijoita ja upseereja. Saksalaiset saivat aiheen pitää juutalaisia vastuullisina. Saksan armeija ripusti tapahtumien jälkeen näkyville kuulutuksia, joissa käskettiin juutalaisia saapumaan seuraavana päivänä tiettyyn läntisen Kiovan risteykseen mukanaan asiapaperinsa ja arvoesineensä. ”Ihmiset kokoontuivat paikalle jo varhain ennen aamunkoittoa toivoen saavansa parhaat istumapaikat junissa. Iäkkäät naiset olivat sitoneet sipuleista kaulanauhoja matkaevääksi. Oli jom kippurin, sovituspäivän, aatto ja ihmiset uskottelivat itselleen olevansa turvassa. Risteyksen tarkastuspisteessä ei-juutalaiset, jotka olivat lähteneet mukaan sukulaistensa ja ystäviensä seuraksi, määrättiin palaamaan kotiin.”

Mitä tämä oli?

Snyder kertoo. Juutalaisille oli varattu saksalaisten poliisien ja koirien muodostama kuja Babyn Jarissa olevalle rotkolle, johon Saksan armeija oli tehnyt kaivantoja joukkoampumista varten.

Tuona päivänä saksalaiset paikallisten ”kätyrien” avustuksella ampuivat 33 761 juutalaista kuoppien reunalle. Ennen teloitusta otettiin joitakin nuoria juutalaisnaisia sivuun raiskattavaksi.

Eteläisen Venäjän – käytännössä Ukrainan – HSSuPF:n johtaja Friedrich Jeckeln kehitti tuolloin tappamistekniikkaansa. Hän otti käyttöön keksimänsä ”sardiinimenetelmän”. Siinä teloitettavat pakotettiin riveittäin kaivantoihin makuulle ennen kuin heidät ammuttaisiin. Seuraava ryhmä pakotettiin pitkälleen edellisen ruumiskerroksen päälle. Kun hauta oli täynnä, joku saksalainen käveli vielä ruumiskasan päällä ampuen  mahdollisesti elossa olevat.

Jeckelnin luomus mahdollisti yli kymmenen tuhannen ihmisen ampumisen yhtenä päivänä.

Marraskuussa 1941 Himmler siirsi Jeckelnin Ukrainasta alueelle, jossa sijaitsi Liettua. Himmler käski hänen tappaa Riian jäljellä olevat juutalaiset. Jeckeln yhdisti oman tekniikkansa paikalliseen. Käyttäen saksalaisia ampujia ja Arajsin kommandoa apulaisina Jeckeln tapatti noin 14 000 Riian juutalaista kuoppiin Rumbulan metsässä 30. marraskuuta 1941. Toinen teloittamistapahtuma oli 8. joulukuuta 1941.

Ennen peräkkäistä neuvosto-saksalaista miehitystä Liettuan ja Latvian juutalaisilla ei ollut suurta syytä odottaa kohtaloa, joka heidän osakseen tuli, Snyder Itä- ja Keski-Euroopan tutkijana arvioi. Ennen miehitystä Latvia ei ollut suuntautunut rodullisesti eikä antisemitistisesti. Sen johtaja Nebraskan yliopistosta valmistunut Karlis Ulmanis piti selviönä valtionsa monikansallista luonnetta. Saksalaisia ja juutalaisia oli Latviassa hallitsevissa viroissa ja tehtävissä kuten ministereinä. Pienet suvereenit valtiot Latvia ja Liettua tulivat Neuvostoliiton ja Saksan miehittämiksi, tuhottaviksi. Kansalaisia häväistiin ja nöyryytettiin omaisuuden riistoilla.

Saksalaisten valtaamien alueiden politiikka oli monimutkaista riippuen tapahtumista ja kokemuksista. Esimerkiksi liettulaisten perspektiivistä juutalaisvastaisen väkivallan mielekkyys oli osoittaa kuuliaisuutta ennen kuin saksalaisille selviäsi, ketkä heistä olivat tehneet yhteistyötä neuvostohallinnon kanssa.

Saksalaiset eivät juurikaan muuttaneet paikallista virkakuntaa. Samat ihmiset, jotka olivat toteuttaneet neuvostopolitiikkaa, toteuttivat nyt saksalaisten politiikkaa.

Paikallisten värväämiseen teloittajiksi turvauduttiin kun saksalaisille vaikutti olevan liikaa tappaa naisia ja lapsia. Paikallisten motiivit saattoivat näissäkin tapauksissa olla mutkikkaita, sillä useimmat paikallisista liettualaisista, puolalaisista ja venäläisistä olivat olleet puna-armeijassa joten heillä saattoi olla henkilökohtaisista syistä tarve osoittaa kuuliaisuutta saksalaisille.

Ääritapauksissa paikalliset tappoivat nopeasti välttääkseen oman hitaan kuolemansa nälkään. Päästyään vapaaksi nälkiinnyttämisleireiltä neuvostovangit olivat halukkaita yhteistyöhön välttääkseen uudelleen vangitsemisen. He olivat myös halukkaita auttamaan saksalaisia juutalaisten tappamisessa. ”Jonkunhan ne kaikki kuopatkin täytyi kaivaa.” Neuvostovangit kaivoivat 7. joulukuuta 1941 Rumbulan metsässä kuoppia, joihin saksalaiset saivat ampua Riian juutalaiset.

Nälkiinnyttämisellä tai hyväksi käyttämisellä ei ollut vaikutusta saksalaisten sotavoittoon. Puna-armeija jatkoi taistelua.

Viro koki vuonna 1940 saman kohtalon kuin Liettua ja Latvia. Toisten Baltian maiden tavoin Saksa oli luvannut Viron Neuvostoliitolle Molotov-Ribbentrop-sopimuksella vuonna 1939. Neuvostomiehitys tuhosi Viron hallintokoneiston ja poliittisen eliitin täydellisesti. Presidentti Konstantin Päts (1874 – 1956) kyyditettiin Neuvostoliittoon, missä hän kuoli. Puolustusvoimien komentaja Johan Laidoner (1884 – 1953) myös kuoli Neuvostoliittoon karkotettuna. Viron hallituksen yhdestätoista jäsenestä kymmenen joutui vankeuteen ja näistä yhdeksän kuoli – neljä teloitettuina ja viisi neuvostovankileireillä.

Neuvostoviranomaiset teloittivat noin neljäsataa virolaista ja olivat suunnittelemassa joukkokarkotuksia, kun saksalaiset keskeyttivät suunnitelmat. Neuvostoliiton NKVD karkotti noin 10 200 Viron kansalaista 14. kesäkuuta 1941. Muutaman päivän jälkeen saksalaiset jo saapuivat, jolloin neuvostomiehittäjät ampuivat virolaisia vankeja jättäen ruumiit vankiloihin.

Saksalaiset miehittäjät saapuivat Viroon heinäkuun alussa 1941 mukanaan ”valikoidut virolaiset”. Myös Virossa kuten Liettuassa ja Latviassa tuhannet kansalaiset pakenivat neuvostomiehitystä, monet Berliiniin. Monet virolaiset halusivat palata kotimaahansa. Paenneista saksalaiset valitsivat yhteistoimintahenkilöitä.

Virossa kävi kuten oli käynyt joka paikassa muualla, että ne, jotka tappoivat juutalaisia, tappoivat myös muita. Miehitetyssä Liettuassa yli 150 000 juutalaisen ampumiseen vuonna 1941 osallistuneet poliisit vartioivat myös leirejä, joissa nääntyi nälkään sama määrä neuvostosotavankeja. Latviassa juutalaisia tappanut kommando tappoi myös psykiatrisia potilaita ja valkovenäläisiä siviilejä. Viron saksalaismiehityksen aikana murhatut 963 juutalaista olivat poliisien teloittamia. Samat virolaispoliisit tappoivat myös noin kymmenen kertaa yhtä monta ei-juutalaista virolaista, Snyder muistuttaa.

Snyder argumentoi historiallisessa tutkimuksessaan holokaustista, että ihmisten tappamiset tapahtuivat alueilla, joilla valtiot oli tuhottu. Esimerkiksi sellaista, mitä tapahtui Virossa, ei voinut tapahtua Tanskassa, koska sen valtiota ei ollut tuhottu. Kuningas Kristian ei paennut saksalaisia vaan hallitsi valtionpäämiehenä. Toisin oli Alankomaissa, josta kuningatar Vilhelmiina ja kuninkaallinen perhe olivat paenneet Englantiin ja sieltä Kanadaan. Tunnetuksi on tullut Alankomaissa päiväkirjaansa pitäneen juutalaistytön Anne Frankin kohtalo. Hänet ilmiannettiin ja luovutettiin natsien käsiin.

Natsien vastaisuudesta hienona esimerkkinä on Tanskan merikomentajan toiminta saksalaisten määräämänä päivänä, jolloin Tanskan juutalaiset tulisi koota. Paikallinen merikomentaja lähetti kaikki aluksensa korjattaviksi juuri tuona päivänä 2. lokakuuta 1943. Hän myös ilmoitti päivämäärän sosiaalidemokraattiselle puolueelle, ja sen edustajat ilmoittivat päivämäärän Tanskan juutalaisille. Heitä ei yllätettäisi. Ruotsi puolestaan otti vastaan Tanskan lähettämiä juutalaisia.

Valtion, hallinnon ja valtion päämiehen merkitys oli holokaustissa ratkaisevaa juutalaisten kannalta. Useimmat maailman juutalaiset olivat holokaustin aikana turvassa, koska Saksan valta ei ulottunut heidän asuinseudulleen. Saksa ei päässyt uhkaamaan näiden juutalaisten kotimaata. He eivät kokeneet valtiottomuuden ahdinkoa!

Saksan juutalaisten ”tappotyömaita” olivat muun muassa Lὀdz, Riika ja Minsk, jotka olivat juutalaisen siviiliyhteiskunnan mallikaupunkeja Euroopassa. Lὀdz oli Puolan toiseksi suurin kaupunki ja toiseksi suurin juutalainen kaupunki, jossa oli runsas juutalainen keskiluokka. Riika oli Latvian pääkaupunki, jossa juutalaisia oli parlamentissa ja hallituksessa ministereinä. Minsk oli ollut ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon Valko-Venäjän sosialistisen neuvostotasavallan pääkaupunki. Juutalaisten ja ei-juutalaisten avioliitot olivat yleisiä. Koululapset olivat keskenään ystäviä. Neuvostoliiton suurissa puhdistuksissa vuonna 1937 oli teloitettu paljon juutalaisia, mutta ei siksi, että he olivat juutalaisia. Snyder mainitsee NKVD:n ”mustat korpit”, jotka veivät juutalaisia ammuttaviksi valheellisilla perusteilla joissa juutalaisia syytettiin vakoilusta Puolan hyväksi. Antisemitismi Minskissä oli rikos. Vasta saksalaisten vallattua Minskin sen juutalaisia alettiin murhata rasistisesti.

Loppupäätelmänään Snyder sanoo, että Hitler ei ollut saksalainen nationalisti. Hän oli eläinopillinen anarkisti, joka uskoi palautettavissa olevaan aitoon luonnontilaan. Snyder jopa katsoo Hitlerin tehneen epäonnistuneesta idänsotaretkestä johtopäätöksen, etteivät germaanit lopulta olleetkaan herrarotu. Snyderin tietojen mukaan Hitler olisi jopa päätellyt, että ”tulevaisuus kuuluu kokonaisuudessaan idän vahvemmille ihmisille”. Snyderin mukaan Hitler olisi myös muuttanut käsityksiään Neuvostoliitosta niin paljon, että sanoi jo SNTL:stä (Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitosta), ettei se enää ollut juutalainen ja tutkittaessa on osoittautunut ettei sen väestö olekaan ali-ihmisiä.

Timothy Snyder, Musta maa. Holokausti: tapahtumat, opetukset. Siltala 2015. Suomentanut Antero Helasvuo.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.