Presidentti Mihail Gorbatšovin yli kaksikymmentä vuotta sitten Murmanskin puheessaan jättämä testamentti ”aidon rauhan ja hedelmällisen yhteistyön vyöhykkeen” rakentamisesta Pohjoiseen onnistuu ainoastaan, jos alueen kehittäminen saa merkitä myös kulttuuristen sisältöjen mukaan ottamista.

Barentsin alue pohjoisine valtamerineen ja pohjoisnapoineen sekä alueeseen yhteyksissä olevien valtioiden pohjoiset seudut ovat kohdanneet uuden ajan. Ilmaston muutoksen ja suurten energiavarojensa vuoksi arktisella alueella on tällä hetkellä kansainvälisesti strateginen merkitys.

Suomen valtion tervehdyksessä Lapin yliopiston Arktisen keskuksen 20-vuotisjuhlassa 29. syyskuuta ulkoministeri Alexander Stubb ilmoitti arktisesta strategiasta, jonka Suomi tulee tekemään ensi vuoden aikataulussa.

Juhla, jossa Suomen arktinen strategia tuli esille, oli oikea paikka, sillä juuri Lapin yliopiston Arktinen keskus on kansainvälinen tutkimuslaitos, jossa tutkitaan monitieteisesti ihmisen toiminnan ja ympäristön vuorovaikutusta, globaalimuutosta, ilmastonmuutosta, kestävää kehitystä sekä ympäristö- ja vähemmistöoikeutta pohjoisilla ja arktisilla alueilla.

Kokonaisuutena Lapin tiede- ja taideyliopisto on Euroopan unionin pohjoisin yliopisto ja johtava asiantuntija useilla pohjoisen ja arktisen tutkimuksen ja taiteen aloilla. Esimerkiksi juuri syyskuussa Arktis-tutkijakoulussa oli japanilaisen tutkijan luento Japanin ja Venäjän pohjoisten niemimaiden alkuperäiskansan ainujen poliittisista ja oikeudellisista kysymyksistä. Ajankohtaista on ainujen asuinseutua koskettava patohanke. Lisäksi Arktisessa keskuksessa on japanilainen tekemässä väitöstutkimusta saamelaisista.

Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa on edustettuina yhdeksän tieteen alaa, näiden joukossa psykologia. Tiedekunta jakautuu kolmeen laitokseen, joita ovat menetelmätieteiden laitos, yhteiskuntatutkimuksen laitos sekä sosiaalityön laitos. Laitokset toimivat itsenäisinä tulosyksikköinä.

Yhteiskuntatieteiden tiedekuntaan tulee lisäksi perustaa omat laitokset teologialle ja uskontotieteelle.

Luterilaisen eetoksen suomalaisessa yhteiskunnassa teologiatiede ja uskontotiede sopivat riittävän hyvin samaan tiedekuntaan, jossa yliopiston muutkin ”ihmistieteet” ovat. Muun muassa psykologia on välttämätön uskontopsykologisessa tutkimuksessa ja omana tieteenalanaan uskontotieteessä.

Kun Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa visioidaan Barentsin alueen kulttuurista tulevaisuutta elokuva- ja musiikkituotannon, kirjallisuuden ja kuvataiteen, muotoilun, yleensä kädentaitojen, matkailun ja elämysteollisuuden suuntaan, on nähtävä ettei mikään näistä toimi ilman sisältöjä. Sisällöt muodostuvat alueen tämän hetkisen väestön ja aikaisempien sukupolvien henkisestä pääomasta, maailmakuvasta ja maailmankatsomuksesta sekä elämisen tavoista. Barentsin alueen väestön henkistä historiaa ovat erittäin vahva teologinen ja uskontotieteellinen kokemusmaailma ja maailmankuvallinen orientoituminen. Ilman näiden tieteen alojen mukaan ottamista ei tule hyväksyä tekeillä olevaa Suomen arktista strategiaa.

Haaste on kova Suomen toimijoille. Ennen kaikkea nyt odotetaan Lapin ja Oulun yliopistoilta miten ne määrittävät Barentsin alueen sivistykselliset tarpeet ja sovittavat ne rakenteisiinsa. Lapin yliopiston valmiudet uusille humanistisille tieteenaloille ovat Oulun yliopistoa vahvemmat. Muutenkin Lapin yliopiston kannattaa nyt hyödyntää etsikonaikansa.

Vain näillä kahden uuden laitoksen ehdoilla laajan Barentsin ja yleensä pohjoisen alueen ihminen voi olla aidosti läsnä kaikessa siinä, mitä kaasukentillä, vesi-, ilma- ja mannerväylillä, Kalottialueen Norjan länsirannikolta Venäjän Kuolan itärannikolle ulottuvalla arktisella alueella tapahtuu mukaan luettuna laajasti Pohjois-Suomi ja maapallon arktiset alueet kokonaisuudessaan.

Oulun yliopistoon on aikanaan yritetty saada perustetuksi teologinen tiedekunta siinä onnistumatta. Tiedekunta perustettiin Joensuun yliopistoon, joka sai erikseen itäisen ja läntisen teologian oppituolit. Tuon ajan jälkeen pohjoisten alueiden kuviot ovat menneet täysin uusiksi ja haaste on kova. Nyt tarvitaan laajaa Barentsin aluetta – mukaan lukien kaikki arktiset alueet – sekä koko Pohjois-Suomea tarkoittavaa teologista ja uskontotieteellistä huippututkimusta.

Barentsin alueen yliopistoilla, Oulun ja Lapin sekä muutamalla Venäjän yliopistolla, on jo yhteistoimintaa monin tavoin sekä eräissä maisteriohjelmissa, joihin on ollut kiinnostusta Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Kanadan lisäksi Japanista, Koreasta ja Kiinasta.

Vastaava yhteistyö on aloitettava teologisen ja uskontotieteellisen tutkimuksen käynnistämiseksi tai realistisesti itsenäisenä Lapin yliopiston hankkeena. Varainhankintaan oppituolien perustamiseen voisi löytyä rahaa monista yliopiston ulkopuolisista lähteistä Amerikkaa myöten ottaen huomioon vahvat uskonnolliset ja muut kulttuuriset yhteydet 1800-luvulta alkaen.

Lapin yliopiston laatustrategian perusta on ”Pohjoisen puolesta, maailmaa varten” ja yliopiston arvona on muun muassa emansipatorisuus, johon sisältyy ajatus vähemmistöjen vapauttamisesta yhdenvertaisuuteen. Yliopiston intentio sisältää tällöin halun sovittaa rakenteisiinsa Pohjois-Suomen sekä koko Barentsin alueen teologinen ja uskontotieteellinen tutkimus.

Oulun yliopiston Thule-instituutin johtaja Kari Laine sanoi vuoden 2008 Studia generalia-luennossaan Oulussa, että Pohjoisilla alueilla on meneillään merkittävä yhteiskunnallinen muutos. ”Asutus polarisoituu ja haja-asutusalueilla syntyy monia sosiaalisia ja ihmisen hyvinvointia koskevia ongelmia. Alkuperäiskansat ja näiden kulttuuri joutuvat uudenlaisten haasteiden ja uhkien eteen. Sopeutuminen jatkuviin muutoksiin on keskeinen haaste.”

Laine jatkaa: ”Jotta alueen muutoksia ja niiden vaikutuksia voidaan ymmärtää sekä torjua, on tärkeätä kehittää monitieteistä ja kansainvälistä tutkimusta myös yhteiskuntatieteiden, kulttuuritutkimuksen ja tekniikan aloilla. Pohjoisten kysymysten ratkaisuissa ja uuden merkittävän tiedon tuottamisessa korostuu entistä enemmän monitieteinen lähestymistapa.”

”Käsitteeseen kuuluu myös tietämys siitä ympäristöstä, joka vuosituhansien ajan on ollut ja on yhä kulttuurimme perusta. Meille se on pohjoinen luonto”, Laine korostaa.

Tässä Thule-insituutin johtaja Laine osuu keskelle pohjoisten alueiden uskonnollista maailmankuvaa ja kokemusmaailmaa. Luonto ei ole pohjoisilla alueilla vain luontokokemusten asia, vaan myös uskonnollisten kokemusten maailma. Luontouskonnot odottavat tutkijoita. Samalla tutkimuskohteina ovat maailman kaikki luontouskonnot.

Luontouskontojen tutkiminen on mitä suurimmassa määrin muistin kerrosten tutkimusta. Siis psykologiaa. Muun muassa šamanismin ja Lapin noitien tietäjissä käynnit roolinvaihtoineen ovat muistinpsykologiaa. Sermones.fi:n omistaja Valma Kukko haastatteli 1970-luvulla Oulun alueradioon psykiatri Reima Kampmania hänen sivupersoonatutkimuksistaan. Ohjelman otsikko oli ”Luovan kirjoittajan roolihahmot, sivupersooniako?” Tutkimuksissa oli ilmennyt, että koehenkilöiden – oululaisia lukiolaisia – hypnoosissa ilmenevät roolit olivat heidän elämänsä aikana kohtaamiaan tuttuja, muisteltuja tai itse kirjallisuudesta lukemiaan henkilöhahmoja, joiksi he muuttuivat hypnoosissa. Heissä tapahtui roolinvaihto kuin šamaanilla tai tietäjällä. He ammensivat alitajuisista muistivarastoistaan.

Se, mitä muun muassa Anna-Leena Siikala Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemassa teoksessaan ”Suomalainen šamanismi” sanoo šamanien ja tietäjien sekä yleensä loitsujen ja epiikan myyttisistä mielikuvista, sopii yksiin psykologian muistitutkimusten, psykiatri Kampmanin sivupersoonatutkimusten ja sermones.fi:n omistajan Valma Kukon tekemien johtopäätösten kanssa.

Oulun yliopiston piiristä on tehty esityksiä psykologian aseman vahvistamiseksi psykologi- ja psykologian opettaja-pulan korjaamiseksi. Uskontotiede ja teologia myös tarvitsevat suuntautumisvaihtoehdokseen (uskontopsykologia) ja aputieteekseen psykologian. Kun Pohjois-Ruotsin Kaaresuvannon kirkkoherra, rovasti Lars Levi Laestadius (1800 – 1861) yritti mytologia-tutkimuksissaan ratkaista Lapin lähinnä saamelaisten luontouskonnon ekstaasi-ilmiön arvoitusta, hän tukeutui nimenomaan psykologiaan antaen ymmärtää, ettei hänen aikansa psykologia anna vielä tarpeeksi välineitä – ”niin kauan kuin psykologia on nykyisissä heikoissa kantimissaan … ” – niiden selvittämiseen.

Laestadiuksen laatiman tutkimuksen ”Katkelmia lappalaisesta mytologiasta” käsikirjoituksen alkuosaa säilytetään tällä hetkellä ranskalaisen tutkimusmatkailijan, kirjailijan ja Suomen ystävän Xavier Marmierin (1808 – 1892) syntymäkaupungin Pontarlierin kirjastossa Ranskan Jura-vuoristossa. Tutkimuksen toinen osa on Yhdysvalloissa Yalen yliopistossa kirjastossa.

Laestadius oli ollut ranskalaisen tutkimusretkikunnan oppaana vuosina 1838 ja 1839 ja lahjoitti ranskalaisille mytologia-tutkimuksensa lisäksi 4 000 keräämänsä kasvin kokoelman, joka on Carl von Linnén jälkeen merkittävin Lapin kasvikokoelma.

Laestadiuksen laaja uskontofilosofinen ja –psykologinen teos ”Hulluinhuonelainen” odottaa teologian, filosofian ja psykologian alan väitöskirjatutkijoita ja myös asiantuntevaa uuden suomennoksen tekijää. Teos riittäisi elämäntyöksi suurelle tutkijajoukolle. Suuren hengenjättiläisen ja intellektuellin, rovasti Lars Levi Laestadiuksen tuotanto ja tutkimukset odottavat usean tieteenalan tutkijoita.

Laestadiuksen mytologia-pohdiskelut kohdistuvat samoille empiristisen ja rationalistisen ajattelun rajoille, joiden tutkiminen oli ollut keskeistä filosofi Immanuel Kantille (1724 – 1804). Laestadius toteaa uskontotieteen professori Juha Pentikäisen toimittamana, Risto Pulkkisen suomentamana ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemana vuonna 2000 ilmestyneessä teoksessa ”Lars Levi Laestadius: Lappalaisten mytologian katkelma” tutkimuskohteensa tavoittamisesta: ”Karkea järki ei tosin täysin voi käsittää ajan ja paikan ulkopuolelle sijoittuvaa tilaa tai vuorovaikutusta, koska se alusta loppuun saakka on juurtunut aistihavainnoista johtuvaan aika- ja paikkatietoisuuteen. Ihmisjärki ei siten voi ajatella ajan ja paikan ulkopuolella.”

Laestadiuksen elämäntyöllä ovat olleet mittaamattomat vaikutukset ja jonka nimen tulisi olla mukana Euroopan filosofien tai uskontofilosofien joukossa. Häntä on suuruutensa puolesta verrattukin tanskalaiseen eksistentialistisen filosofian luojaan Søren Kierkegaardiin, mutta jonka mainetta Laestadius ei pystynyt saamaan syrjäisen asuinpaikkansa vuoksi.

Vertaamiseen on tosin lisättävä, että Laestadius menee Kierkegaardin edelle, sillä koko henkisen tuotantonsa ja tutkimuksensa hän teki sivutöinään hoitaessaan seurakuntapapin virkaa kirkkoherrana ja huolehtiessaan suuresta perheestään.

Arktisen alueen, pohjoismaiden Kalottialueen sekä koko Pohjois-Suomen väestön maailmankuvien ja –katsomusten sekä elämänkatsomusten ja -tapojen kartoittaminen edellyttävät aivan uutta asennoitumista teologisen ja uskontotieteellisen tutkimuksen näkökulmista. Katseet kohdistuvat Lapin yliopistoon, ei ainoastaan pappien, uskonnonopettajien ja muiden teologista koulutusta edellyttävien virkojen ja työtehtävien takia vaan ennen kaikkea suuren tutkimustyhjiön takia.

Jo pohjoinen mytologia mielen kerrosten psykologisine muistitutkimuksineen olisi Barentsin alueen yhteinen tutkimusprojekti.

Mitä kaikkea luonnontietoa sisältynee 4 000 kasvin kokoelmaan, jonka linnéläinen Laestadius on lahjoittanut Ranskaan. Luonnontieteilijöillekin olisi tutkimustöitä tarjolla.

Oulun yliopiston dosentin, filosofian tohtori, rovasti Seppo Lohen uudet tutkimukset Laestadiuksesta ja lestadiolaisuudesta ovat perustana uusille tutkimuksille lestadiolaisuudesta, josta jo on runsaasti tutkimustietoa mutta uusia tutkimuskohteita tulee aina sen mukaan, miten yhteiskunnalliset muutokset ovat asettamassa uusia haasteita.

Lapin yliopiston tutkimuksellinen vaikutuspiiri ulottuisi Pohjois-Suomen eteläisellä rajalla Keski-Pohjanmaalle, jossa erityisesti Kalajokilaaksossa lestadiolaisuudella ja herännäisyydellä ovat samat levinneisyysalueet. Molemmat herätysliikkeet ovat merkittäviä uskonnollisia, yhteiskunnallisia ja kulttuurisia vaikuttajia.

Kun maailman politiikassa vaikuttavat teokraattinen islamilaisuus ja samoin teokraattisia piirteitä kantava kalvinismipohjainen Yhdysvaltain kristillisen oikeiston evankelikaalisuus, olisi ajankohtaista korostaa luterilaista eetosta ja siinä Suomen luterilaisten herätysliikkeiden ominaislaatua, jossa ei hyväksytä teokratiaa eikä fundamentalismia. Pohjois-Suomen uskonnolliset valtaliikkeet lestadiolaisuus ja herännäisyys ovat perusluterilaisia herätysliikkeitä, joilla molemmilla on pelastushistoriallinen raamatuntulkintatapa ja Raamattua tulkitaan vain uskon kirjana luterilaisen opin mukaisesti. Näillä periaatteillaan molemmat liikkeet eroavat perusteiltaan Yhdysvaltain kristillisen oikeiston evankelikaalisuuden ja fundamentalististen liikkeiden samoin kuin Suomessa toimivien vastaavien liikkeiden kirjaimellisesta raamatuntulkinnasta. Myöskään muut luterilaisen kirkon herätysliikkeet eivät ole fundamentalistista uskonnollisuutta.

Kun Suomen maaseutua 1960- ja 1970-luvulla kohtasivat suuret yhteiskunnalliset muutokset, pohjoisen lestadiolaisia muutti luterilaisella aktiivisuudella Ruotsiin ja asutuskeskuksiin etsimään parempaa toimeentuloa. Väkivaltaista toimintaa yhteiskuntaan vaikuttamisessa ei pidetty oikeana eikä sitä hyväksytty. Lestadiolaisuus on käynytkin eri puolueiden kanssa ideologista keskustelua puolueiden perusteista. Nämä argumentaatiot olisivat oma tutkimuskohteensa, sillä mitä olisi Pohjois-Suomen tilanne tällä hetkellä jos näitä keskusteluja ei olisi rankasta kritiikistä huolimatta käyty.

Uskontojen kirjo uuden teologisen tutkimuksen vaikutuspiirissä olisi laaja. Uusista herätysliikkeistä Käsivarren Enontekiöllä toimivat jo viidennen herätysliikkeen Kansan Raamattuseura ja Suomen Raamattuopisto sekä vanhoista luterilaisen kirkon herätysliikkeistä evankelisuus.

Suomalaisista joka kymmenes sanoo kuuluvansa johonkin herätysliikkeeseen joko kiinteästi tai väljästi. Lisäksi joka kymmenes on saanut jostakin herätysliikkeestä aineksia ajatteluunsa. Tiedeyliopisto ei voi ohittaa näitä tosiasioita.

Lisäksi ovat uskonnolliset liikkeet, jotka toimivat luterilaisen kirkon ulkopuolella omina yhdistyksinä, yhteisöinä ja kirkkoina. Näistä on suurin ortodoksinen kirkko. Esimerkiksi Kuolan alkuperäisväestöä olevat Inarin kunnassa asuvat kolttasaamelaiset – jotka menettivät toisessa maailmansodassa perinteiset sukualueensa Petsamossa – ovat ortodokseja.

Jos Lapin yliopiston taiteen koulutusohjelmiin saataisiin vielä myös musiikki, pohjoinen Suomi olisi kulttuuriltaan verrattavissa Saksan eteläisiin osavaltioihin, joiden reformaation eli uskonpuhdistuksen ajan historia säilytettiin DDR:n aikanakin. Tänä päivänä osavaltiot reformaation ja reformaatiosta kummunneen musiikin muistopaikkoineen kertovat syvästä ja monipuolisesti rikkaasta henkisestä elämästä, jota vaalitaan edelleen.

Esimerkiksi Wittenberg ei ole vain Wittenberg, se on Lutherstadt Wittenberg eli Lutherkaupunki Wittenberg.

Suomen uskonnollisessa, yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa ilmapiirissä olisi mahdottomuus tehdä Oulusta, Rovaniemestä tai Torniosta Laestadiuskaupunki – Laestadiuskaupunki Oulu, Laestadiuskaupunki Rovaniemi, Laestadiuskaupunki Tornio. Mutta jos Lapin yliopisto kykenisi näkemään sen suuruuden, mikä Kaaresuvannon ja sitten Ruotsin Pajalan kirkkoherran persoonassa ja lahjakkuudessa oli sekä mitä hän elämäntyöllään sai aikaan, niin mikä ettei jotakin käänteentekevää voisi tapahtua. Kuvattiinhan uskonpuhdistaja Martti Lutheriakin aikanaan paholaisena ja kuitenkin tämän päivän Saksan Wittenberg viettää joka vuosi kesäkuun kolmantena viikon vaihteena Lutherin ja Katarina von Boran häitä Wittenbergin kaupunkifestifaalina.

Vihjeenä Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnalle voisi mainita Marjatta Säkkisen kirjoittaman ”Tunturit kukkivat”. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen vuonna 2006 julkaisema kirja kertoo vuorilla ja tuntureilla vaeltaneen sekä kasveja tutkineen ja keränneen nuoren Laestadiuksen elämästä. Hienosti ja hillitysti kirjoitetun teoksen esittely takakannessa on samalla Lastadiuksen herkkyyden ja lahjakkuuden kuvausta:

”Taivaan sini oli yhtä ääretön kuin lapsuuteni Peljekaisen yllä. Samat ihmetyksen ajatukset kulkivat pääni läpi kuin silloin pienenä poikana. Missä on Jumalan taivas? Millainen oli se päivä, jona tämä vuori syntyi? Miten se tapahtui? Oliko se maanjäristys, vai tuliko kaikki hiljaa merituulen mukana kuin laiva satamaan?

Näin lapsellisia mietin, vaikka olin jo kymnaasin opit itseeni imenyt. Mutta antoivatko nuo kouluviisaudet vastausta minun kysymyksiini? Raamattu sanoi asian näin: Alussa loi Jumala taivaan ja maan.

Tarvitsiko minun muuta tietää?”

Mielenkiintoista olisi ollut nähdä ja kuulla, miten luonnontieteilijä Laestadius olisi ottanut vastaan Charles Darwinin tutkimuksen ”Lajien synty”, joka ilmestyi vasta vuonna 1859. Viitteitä Laestadiuksen ajattelusta voisi saada Ruotsin Talousseuran häneltä tilaamasta vuonna 1824 ilmestyneestä tutkimuksesta ”Uudisviljely Lapissa”. Teos ilmestyi suomeksi Pohjolan Painotuote Oy:n kustantamana ja painamana vuonna 1999.

Arktisen alueen tutkimuksia varten on laajoja lähdekokoelmia eri maiden arkistoissa. Esimerkiksi Venäjän Murmanskin aluearkistoissa on kymmenkunta hyllymetriä suomenkielistä arkisto- ja valokuva-aineistoa, jota ei ole ollenkaan tutkittu. Aineisto kertoo suomalaisten elämästä Kuolan niemimaalla ennen lähes koko väestön tuhoamista Stalinin vainoissa vuoden 1937 jälkeen, kertoo toimittaja Helena Sahavirta artikkelissaan (Kaleva 5.1.2009).

Murmanskin aluearkisto on toiminut yli 85 vuotta. Arkistossa on noin 700 000 asiakirjaa, yli 18 000 valokuvaa sekä äänitteitä. Vanhin aineisto on 1800-luvun lopulta, jolloin alueelle alkoi asettua suomalaisia asukkaita.

Sahavirran haastattelema filosofian lisensiaatti Jouni Alavuotunki mainitsee lisäksi, että Kuolassa asui useita tuhansia suomalaista sukujuurta olevia ihmisiä. ”Ehkä pari tuhatta oli tullut 1800-luvun lopulla ja lisää tuli Suomen kansalaissodan jälkeen.”

”Kuolassa oli muutakin väestöä, josta tiedetään vähän. Suomalaisten lisäksi alueella oli ainakin kolttia, kildininsaamelaisia, inkeriläisiä, vienankarjalaisia, norjalaisia ja ruotsalaisia.”

Petsamonkaan historia ei ole vielä täydellinen, koska Murmanskin arkistossa olevia asiakirjoja ei ole kukaan tutkinut. Tutkimatta on muun muassa suomalaiskylien pöytäkirjoja ajalta ennen Petsamon liittämistä Suomeen. Esimerkiksi Pummangissa, Salmijärvellä, Vaitolahdessa ja Näsykässä asuttiin jo ennen Tarton rauhaa.

Sahavirran toisessa artikkelissa (Kaleva 19.10.2008) kerrotaan, että vuonna 1914 nykyisen Murmanskin länsipuolella, Kuola-, Uura-, Saita- ja Muotkavuonoissa, asui joidenkin arvioiden mukaan yli 4000 suomalaista eli lähes neljännes koko Kuolan väestöstä. Lisäksi oli noussut pieniä suomalaiskyliä kuten Ristikenttä, Nivankylä, Päiväjärvi ja Jyrkkinä.

Kuola oli kansainvälistä aluetta, sillä Jäämereltä olivat hyvät yhteydet maailmalle. Ruotsalaiset kaatoivat metsää ja uittivat tukit Drovjanoin sahalle Kuolavuonoon, vastapäätä nykyistä Murmanskia.

Kuolansuomalaiset, joita kaikkia ei Stalinin vainoissa teloitettu, pakkosiirrettiin Karjalaan ja muualle Neuvostoliittoon.

Kolttasaamelaiset olivat Kuolan alkuperäisväestöä, joka jäi historian jalkoihin kuten muukin suomalaisasutus. Mutta historiaa ja sen sisältämää ihmiselon substanssia voidaan pyrkiä tavoittamaan tutkimuksen menetelmin.

Sahavirta kertoo kolmannessa artikkelissaan (Kaleva 15.11.2008) filmaneista, joiden jälkeläisiä asuu yhä Norjassa ja Suomessa. Filmanit olivat pieni saamelaisryhmä. He olivat luterilaisia paimentolaisia ja liikkuivat 1800-luvulla poroineen Norjan Itä-Finmarkun, Kuolan rannikon ja Inarin välillä. Venäjälle muutettuaan filmanit joutuivat ottamaan maan kansalaisuuden. He asettuivat Neidenin kolttien alueelle ja sen itäpuolelle Kuolan rannikolle. Osa ryhtyi kalastajiksi ja osa laidunsi edelleen sekä Suomen että Norjan puolella.

Filmanit erottuivat muista Kuolan saamelaisista, jotka olivat ortodokseja. He erottuivat myös ulkonäöltään, sillä he olivat pitkiä, mustatukkaisia ja ruskeasilmäisiä. He puhuivat pohjoissaamea, mutta muiden kanssa asioidessaan kakspreckiä eli russenorskia, joka oli sekoitus venäjää, norjaa, suomea ja saamea. Osa filmaniperheistä muutti Petsamoon sen siirryttyä Suomelle. Vuoden 1926 väestönlaskennassa Neuvostoliitossa oli enää 11 filmaniperhettä, yhteensä 64 henkilöä, jotka olivat pääasiassa kalastajia.

Filmaneja kuten muitakin Kuolan saamelaisia kohtasi Stalinin terrori 1930-luvun lopulla.

Lapin yliopistolla on kova haaste tai peräti testamentti ryhtyä tutkimaan arktisten alueiden ihmisten maailmankuvaa ja tallentamaan historiaa näiltä osin.

Lapin yliopiston Laatukäsikirjassa todetaan: ”Emansipatorisuuteen sisältyy ajatus vähemmistöjen vapauttamisesta yhdenvertaisuuteen…. Koska ”muukalaisuus asuu itsessämme”.

Teologian ja uskontotieteen laitosten perustamiselle Lapin yliopistoon on siis perusta yliopiston omassa tieteen intressissä.

Laatukäsikirjan tieteenfilosofiassa korostetaan, että tieteellisen metodin on tuotettava laatua. Laatu tieteellisenä toimintana ei kuitenkaan saa olla vain keksimistä vaan sen tulee olla myös oikeutettua. Oikeutus eli hyvin perusteltu tarkoittaa tällöin sitä, että arvon emansipatorisuudesta tulee tarkoittaa ennen kaikkea kulttuurin sisältöjä, ei ainoastaan välineitä.