Siinä näkijät, missä tekijät lienee yksi niistä kommenteista, joilla voi luonnehtia Suomen 1960- ja 1970- lukuihin vaikuttaneita keitä milläkin foorumilla maassamme. Nyt kun laumailmiöt jälleen ovat muotia – sen sijaan että tapahtumia analysoitaisiin – voisi muistella menneitäkin.

Toimittajan, teatteriohjaaja Päivi Istalan (1947 – ) muistelmat ovat sermones.fi:ssä päivättynä 22. marraskuuta 2012. Otsikko sermones.fi:n artikkelissa on ”Kun muistelmat kuorivat ihmisen vereslihalle – Päivä Istala – nahanriekaleita kahtapuolta verivanaa – sivistyksen suuri henki hopeaisena kaidepuuna – koulutusopas median sivistymättömille”.

http://www.sermones.fi/2012/11/kun-muistelmat-kuorivat-ihmisen-vereslihalle-%E2%80%93-paivi-istala-%E2%80%93-nahanriekaleita-kahtapuolta-verivanaa-%E2%80%93-sivistyksen-suuri-henki-hopeaisena-kaidepuuna-%E2%80%93-koulutusopas-media/
Päivi Istala: Ristivetoa ja muita kertomuksia elämästä. Muistelmia. Siltala 2012. 536 sivua.

Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe (1957 – ) on Istalaa kymmenen vuotta nuorempi, mutta ehti teinivuosinaan olla mukana Helsingin 70-luvussa. Äskettäin ilmestyneen teoksen ”Yläluokka” ja jo aiemmin Katriina Järvisen kanssa kirjoittamansa ”Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa” kautta tunnetuksi tullut Kolbe kertoi omasta panoksestaan jos ei Suomeen niin ainakin opiskelijaliikehdintään Helsingissä 1970-luvuilla.

Kalevan kolumnissaan ”Uskon, siis olen olemassa?” (Kaleva 21.12.2014) Kolbe kertoo että hänen teinivuosinaan Helsingissä ”kuului olla nuori, vihainen ja kirkkokriittinen”.

Kolbe ja hänen ”hengenheimolaisensa” kuvittelivat uskontojen vähitellen leimautuvan taikauskoksi. ”Edessä oli kaikkien kulttuurien maallistuminen.”

”Oikein joukolla me yleisdemokraatit hihittelimme halveksivasti, kun kaupunginosan kirkkoherra tuli pitämään aamunavausta tai uskontotunnilla oli kristillisen musiikin levyraati.”

Sermones.fi:n Istalan muistelmien esseessä kysytään ”Löytyisikö muun tämän päivän median muistelmista sitä klassisen sivistyksen varastoa, joka kulkee Istalan muistelmissa?

Tuskin yksikään tämän päivän median edustaja kykenisi tekemään niitä reportaašeja uskonpuhdistaja Martti Lutherin merkkivuosien paikkakunnista ja tapahtumista, jotka Istala on arvokkuudella, kunnioituksella ja suurella asiantuntemuksellaan tehnyt samalla mainiosti kuvaten tuon ajan DDR:a, joka intoutui juhlimaan Lutherin syntymän (1483 – 1546) merkkivuotta vuonna 1983 ja jonka puolella Luther-kaupungit sijaitsivat.”

Päivi Istala ei ollut kommunisti, tämän hän toi muistelmissaan useasti esiin. Hän ei ollut myöskään taistolainen. Vasemmistoradikaali hän oli ja kantaa ottava, ”valitettavasti myös rienaten” sermones.fi kirjoittaa.

Kolbe sanoo ainakin kouluvuosinaan olleensa yleisdemokraatti.

Punaisena ja radikaalina pidetty Istala tuskin tiesi Helsingin Vanhan ylioppilastalon valtauksesta marraskuussa 1968.

Istalan kuvaamaa aikaa nykyinen Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe luonnehtii ajaksi, jossa Helsingin Vanhan ylioppilastalon valtaus lopetti keskustelevan 1960-luvun ja aloitti stalinistisen hegemonian (Iltalehti 27.11.2008).

Kolbe näkee, että Vanhan ylioppilastalon valtauksen jälkeen meillä Suomessa keskusteleva, moniarvoinen 1960-luku muuttui demagogiseksi 1970-luvuksi, jossa vallitsi stalinistinen hegemonia. Saksassa syntyi Rote Armee Fraktionin terrori.

Joukkovoima suomalaisessa yhteiskunnassa painoi kirkkoa eri tavoin. Uskonnonopettajat saattoivat joutua sen kohteeksi. Suomen ev.lut. kirkon puolella piispat olivat helisemässä paitsi yleensä radikaalivasemmiston kritiikin edessä myös omien luterilaisten radikaalipappien kanssa. Kotimaa-lehti otti ajan ilmiöihin kantaa niin paljon kuin ehti, radikaaleina pitämiinsä ilmiöihin täysin kielteisesti. Ajanhengen vaikutus kirkkoon oli niin suuri, että esimerkiksi Porvoon piispa Karl-Erik Forssell erosi piispanvirasta syksyllä 1969. Myös Helsingin piispan Aarre Lauhan sanottiin kokeneen radikalismin leviämisen papiston piiriin raskaana. Hänen jälkeensä Helsingin hiippakunnan piispaksi tuli professori Aimo T. Nikolainen. (Ville Jalovaara: Kirkko, Kekkonen ja politiikka 1962 – 1982. Suomen Kirkkohistoriallinen seura 2011.)

Vasemmistopainotteinen tai yleisradikaali ajanhenki painoi ihmisiä yhteen muottiin. Jälkeen päin voi vain ihmetellä, miten pieni vähemmistö, jopa aivan mitätön joukko, sai kokonaisen suomalaisen yhteiskunnan siteisiinsä. Mikä on se psykologinen mekanismi, mikä jää toimimatta, vaikka ihminen tietää olevansa oikeassa?

Omaa muutostaan Kolbe on kuvannut jo Helsingin Vanhan ylioppilastalon muisteluksissaan. Kalevan kolumnissa viime joulun alla hän kuvaa omaa muutostaan suhteessa uskontoihin ja kirkkoon ja myöntää, että ”vanhemmiten olen oppinut arvostamaan kristillistä kulttuuriperintöä. En luota siihen, että kirkon korvaajaksi havittelevat voimat edustavat parempia aikoja ja etiikkaa”.

Kolbe myös myöntää, että pakolaisuuden, maastamuuton ja maahanmuuton yleistyessä uskontojen merkitys identiteetin tekijänä on korostunut. ”Kuin varkain ovat monet meistä joutuneet pohtimaan uskontojen ensiarvoista roolia yksilön ja yhteisöelämän välimaastossa.”

Seuraavassa linkissä sermones.fi:n essee Laura Kolben teoksesta ”Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus. Kirjapaja 2014.

http://www.sermones.fi/2014/12/paivakirjastani-16122014/